Häpeä saattaa kasvaa kiinni jo vauvaiässä. Jos vauva tulee torjutuksi toistuvasti, voi häpeä kasvaa silloin osaksi identiteettiä. Harva meistä tulee ajatelleeksi katseen ja kosketuksen merkitystä vauvalle. Tai poiskatsomisen aiheuttamaa torjunnan häpeää. Minä ajattelen, että elämme ajankohtaisesti ihmiskoetta, jossa osallisena ovat vanhemmat, lapset, puhelimet ja yhteyden puute. Katsotaan puhelimeen ja ihmisen ohi.

Häpeä on raskas taakka, se haastaa ikävään sävyyn pohtimaan, onko itse asiassa minkään arvoinen. Häpeä on jo kehollisestikin raskas tunne, se painaa meidät kasaan.

Tämä on helppo havainnollistaa kehon kautta. Seiso jalat kevyessä haara-asennossa, polvet pehmeänä. Laita kädet lantiolle, kyynärpäät takaviistoon. Nosta leukaa hieman ylös, katse yläviistoon. Hengitä syvään, nenän kautta sisään ja suun kautta ulos. Pysy asennossa 1–3 minuuttia. Miltä tuntuu? Jos et ole varma asennon vaikutuksesta, mieti jokin häpeää aiheuttava tilanne, mene kehollisesti kasaan. Pysy tässä asennossa hetki ja vaihda sitten takaisin haara-asentoon, leuka ylös. Joko huomaat? Häpeä, kuten muutkaan tunteet, ei vaikuta siis ainoastaan mieleemme, vaan myös kehoomme.

Häpeä tekee muiden ihmisten katseista ja ilmeistä merkityksellisiä, itseä arvostelevia. Häpeä saa meidät skannaamaan jatkuvasti ympärillä olevia ihmisiä, hakemaan heistä ikään kuin vahvistusta häpeällemme. Häpeä värittää tilanteita ja muistoja. Itse olen kantanut matkassani muistoja, joihin liittyy valtava häpeä. Kun sitten olen pyytänyt tilannetta jälkeen päin anteeksi, anteeksipyynnön kohde ei ymmärrä mistä puhun.

Häpeä on nähdyksi tulemisen pelkoa. Nähdyksi tulemista sellaisena, joksi häpeä on itsen värittänyt. Häpeä on sananakin vahva ja luotaantyöntävä, se heijastaa inhoa, viallisuutta, salaisuuksia, jotakin pahaa. Näin vahvoja assosiaatioita sanaan liittyy, ja kuitenkin kaikki meistä kantavat ja kohtaavat häpeää. Se määrä häpeää, mikä rikkoo, on yksilöllistä.

Kun kohtaan vaativia ihmisiä, hankalia ja äänekkäitä, yritän ymmärtää heitä juuri häpeän kautta. Jos ihminen herättää minussa myötätuntoa, olen usein häpeän äärellä. Myötätunto on häpeän vastatunne. Huomaan haluavani lohduttaa, jos keskustelukumppanini tietää kaikesta kaiken tai kääntää kaiken keskustelun itseensä ja omiin asioihinsa. Minussa herää halu sanoa: ”Näen sinut, kuulen sinut.” Voi olla, että joku toinen vähättelee itseään, pienentää itseään tai mielistelee kuulijaansa. Jälleen myötätunto nostaa päätään ja haluaa kertoa, että olet aivan samanarvoinen kanssakulkijoidesi kanssa. Vaihtoehtoisesti syyllinen on löydettävä, ja aina itsen ulkopuolelta. Myötätuntoni kertoo minulle, miten raskasta tuollainen elämä eläjälleen on. Liiallisen äänekkyyden ja huomionhakuisuudenkin äärellä olen kosketusetäisyydellä häpeästä. Itsen haavoittuvuuden piilottaminen on kovaa työtä.

Näin minun on helpompi tuntea myötätuntoa ja erottaa asiat ihmisistä. Jos ihminen kokee itsensä arvottomaksi, hän tarvitsee muilta jatkuvasti todisteita omasta arvostaan. Tuolloin hän on riippuvainen muiden arvioinneista ja ponnistelee tullakseen hyväksytyksi ja arvostetuksi. Saadessaan hyväksyntää, hän ei kuitenkaan ole vakuuttunut siitä. Ihminen pelkää muiden näkevän hänet avuttomana, heikkona ja häpeällisenä. Häpeää tuntiessaan on vaikea olla muiden seurassa. Omana itsenä oleminen voi tuottaa pelkoa ja ahdistusta, jolloin erilaisten roolien luominen itselle helpottaa hetkellisesti. Jatkuva omien tarpeiden ohittaminen roolien takana saattaa aiheuttaa voimakkaita vihan tunteita kuormituksen jatkuttua pitkään. Onkin hyvä pysähtyä miettimään, kuka oikeastaan olen, jos en saa kuvata itseäni roolien kautta, roolein? Mitä jää, jos roolit otetaan pois?

Häpeä todella on vaikea tunne, tunteista vaikein, ja sitä yritetään usein välttää ja torjua monin tavoin. Joskus syvä häpeä muuttuu häpeämättömyydeksi, jolloin ei piitata omista eikä muiden rajoista, aiheutetaan tahallaan häpeää, muttei hävetä omien tekojen seurauksia. Hoitamaton häpeä vaikeuttaa elämää monella tavalla ihmissuhteista mielenterveyteen. Se kapeuttaa elämää ja yrittää saada meitä pysymään muka-turvallisissa lokeroissa.

Häpeä on rakas viholliseni ja paras opettajani, nykyisin kutsuisin kuitenkin ennenkaikkea ystäväkseni. Minulla meni vuosikausia ymmärtää, että minä todella häpeän. Että edes suostuin itselleni myöntämään, että koen häpeää. Riittämättömyyttä, turhautumista, vihaa, katkeruutta, itseinhoa. Pelkäsin niin kovin, että tuo kaikki tulisi näkyväksi, millainen oikeasti olen; pelkkä huijari. Piilouduin itseltäni, en kyennyt kohtaamaan asioita, joiden syvällä, syvällä sisimmässäni tiesin uinuvan, ja joiden hukuttamiseen käytin niin valtavasti energiaa. Piilouduin myös muilta. Tunsin häpeää, jos otin tilaa ryhmässä. Miksi piti näkyä, miksi piti ottaa tilaa, miksi piti puhua? Miksi kuvittelin, että sanomisillani oli jotakin merkitystä? Millaisia tyhmyyksiä lausuinkaan! Usein kyllä esitin, ettei näiden asioiden pohtiminen kuulu lainkaan repertuaariini, niin varmaa ja vahvaa näyttelin, vaikka sisältä vapisin. Maailmassa ei ollut kovin montaa ihmistä, joiden seurassa olisin ollut rehellinen itseni. Muutuin hieman seuran mukaan. Nykyisin pelkkä ajatus teeskentelystä väsyttää ja saa minut ennemmin jäämään kotiin.

Kontrolloin aiemmin kaikkea ja kaikkia; kätkin itseni itseltäni ja piilottelin epäkelpouttani, huonommuuttani ja sitä, etten olekaan rakastettava, vaan kenties julma ja ilkeä. Kontrolloin koko voimallani, ettei häpeä vaan nostaisi päätään. Minulla oli ikään kuin hyväksytyt ajatukset ja sitten ne väärät, eli todelliset ajatukset, joiden päällä oli sata rautaporttia. Nuo ajatukset halusivat vapauteen, jotta löytäisin takaisin itseni luo. Hukutin häpeääni syömishäiriöön, päihteisiin, urheiluun, suorittamiseen, kaikkitietävyyteen, muiden arvosteluun ja materiaan. Ja kun olin päässyt näistä ja olin itselleni taas ”hyvien ihmisten” kirjoissa, hukutin häpeäni erilaisiin terveellisiin ruokavalioihin, lisäravinteisiin, joogaan – ja yritin saada ympärilläni olevat ihmiset liittymään tähän ainoaan oikeaan hyvään elämään, jotta tietäisin olevani oikealla tiellä. Tai sitten seurasin itse guruja eri aloilta. Taivaspaikka taattu. Aamusivuilla kohtasin häpeäni ja sen piilopaikat. Löysin sille vastalääkkeen, itsemyötätunnon. Ymmärsin, että kaikki tuo häpeä ei suinkaan ole omaani, vaan häpeäni kumpuaa yli sukupolvien.

Kun katson lapsuuttani ja nuoruuttani, on helppo olla myötätuntoinen sille pienelle ihmiselle, joka vain yritti suoriutua ja pysyä hengissä. Tiedän, että moni ystäväni on kokenut myötätuntoa ja surua menneisyyttäni kohtaan, kuten myös aikuisuuteni hataraa alkua. Miksi on niin vaikeaa olla myötätuntoinen itselleen juuri tässä ja nyt, kaiken tietämänsä valossa? Miksi sitä sättii itseään ja vaatii vaatimalla? Eikö se riittänyt, että muut vaativat liikaa? Myötätuntoa voi onneksi harjoitella. Minä kannustan sinua viettämään itsesi äärellä myötätuntoisia hetkiä. Minä kannustan sinua lohduttamaan itseäsi, katsomaan matkaasi myötätuntoisin silmin. Usein itseltään paljon vaativat odottavat myös ympärillään olevilta paljon. Jos on vaikea antaa itselleen anteeksi, on vaikea suhtautua muidenkaan puutteisiin ja erheisiin myötätunnolla. Tämä näyttäytyy muiden ihmisten arvosteluna ja tuomitsemisena, ääneen tai mielessä. Häpeä on todella vaikea tunne kohdata ja sietää.

Häpeää voi hävetä vähän lisää, pelätä tunteen tuntemista jo etukäteen. Sabotoida valmiiksi yritykset jo ajatuksentasolla, ettei sitten tarvitse kohdata edes sitä häviävän pientä mahdollisuutta kokea häpeää. Häpeä vääristää ajatukset, peittää itsensä muiden tunteiden alle ja on vaikeasti tunnistettavissa ja saavutettavissa. Häpeä on monen masennuksen ja ahdistuksen takana. Häpeä on kuitenkin vain kipua, joka haluaa tulla lohdutetuksi, se on tarvetta tulla nähdyksi. Häpeä tarvitsee osakseen myötätuntoa, jotta voi vähitellen sulaa pois.

Omaan häpeäänsä kannattaa todella tutustua. Ystävysty häpeäsi kanssa. Miten sinun häpeäsi ilmenee? Kenen äänen tai katseen siinä tunnistaa? Kenen häpeää oikeastaan edes kantaa? Miten peittelet häpeääsi? Koetko usein olevasi ulkopuolinen tai yksinäinen? Loukkaannutko helposti muille ihmisille? Oletko aina äänessä? Laitatko muiden toiveet ja halut omiesi edelle, jotta voit kokea olevasi tärkeä? Pyritkö miellyttämään muita, haetko hyväksyntää? Oletko vitsinikkari, aina pelleilemässä? Hyökkäätkö tilanteissa, joissa koet tulevasi arvostelluksi? Syytteletkö itseäsi ja muita? Onko sinulla ehkä riippuvuuksia? Häpeän peitteleminen on vaikeampaa kuin omana itsenään oleminen. Häpeään hukkaa helposti itsensä ja unohtaa, kuka todella on. Häpeä on tarpeellinen tunne siinä missä ilokin, mutta liika häpeä kapeuttaa elämäämme ja estää meitä tekemästä asioita, joita todellisuudessa haluamme.

Kirjoita ylös itsestäsi asioita, joita ajattelet itsestäsi negatiivisesti. Kun olet kirjoittanut ne ylös, ajattele mielessäsi jotakuta ihmistä, kenen tiedät välittävän sinusta, keneltä tiedät saavasi lohtua. Mieti, miten hän kääntäisi asian myötätuntoiseksi. Kirjoita myötätuntoiset lauseet ylös, negatiivisten viereen. Lue ja vertaile kehollisia tuntemuksia negatiivisten ja myönteisten lauseiden kohdalla.

Häpeä on siitä mukava kaveri, että kun se sitten todella tulee nähdyksi, sen voima pienenee. Siksi sitä kannattaa myös kutsua esiin. Voit vaikkapa listata asioita, joita häpeät. Sano ne ääneen itsellesi: ”Minä häpeän… ja se on ihan ok.” Jo asioiden ääneen sanominen helpottaa ja pienentää häpeää. Hiljaisuus, vaikeneminen ja häpeän piilottaminen vain vahvistavat häpeän kokemusta.

Jos haluat lukea häpeästä lisää, suosittelen Elina Kujalan kirjoittamaa kirjaa Tunteella, häpeä. Kirja sisältää tiedon lisäksi myös hyviä harjoituksia itsesi ja häpeäsi äärellä.

Tämä blogikirjoitus on Häpeä-luku kirjastani Pieni Kirja Eksyneille.