Lasten ja nuorten pitkittynyt stressi on vielä huonosti tunnistettu ja aivan liian vähän keskusteltu aihe, jopa ammattilaisten keskuudessa. Koen nyt vahvemmin kuin koskaan tämän itselleni tärkeäksi elämäntehtäväksi; viedä tietoutta eteenpäin ja jakaa tarvitseville keinoja.

Kirjoitin tovi sitten yhteen Facebook-ryhmään lapsen stressistä, ja se todella sai ihmiset liikkeelle; puhelin ja sähköposti on laulanut. On ollut koskettavaa kuulla perheiden tarinoita. Ja tarinoille yhteistä on ollut juuri se, että perheneuvoloista, kouluista tai muista auttavista tahoista ei ole tullut tarvittavaa tukea ja osaamista lasten stressiin liittyen. Osataan tutkia, mutta konkreettista apua säätelyn opettelemiseen ei ole.

Siispä tässä tuo sama kirjoitus, perustietoa lapsen stressistä ja kaksi tapaa lähteä säätelemään sitä.

Mitä stressi lasten kohdalla on? Sitä samaa, mitä aikuistenkin. Toistan, ihan sitä samaa kuin aikuisillakin. Se näkyy heilläkin fyysisinä ja psyykkisinä oireina. Ja jos aikuisten aivot ovat stressille herkät, ovat lasten keskeneräiset aivot sitä takuuvarmasti. Syyt lasten kokemaan stressiin ovat ehkä erilaisia, mutta mekanismi sama. Stressireaktio on aina biologinen, syyt yksilöllisiä. Se, mikä stressireaktion laukaisee, on sisäinen tai ulkoinen ärsyke, siitä seuraava kielteinen ajatus ja ajatuksen vastineena tuntuva vaikea, vahva tunnetila kehossa.

Lasten kohdalla ärsyke voi olla vaikkapa liiallinen melu, liian vähäinen oma tila (toiset tulevat liian ”iholle”), aistisäätelyn pulmat, liian vähän aikaa palautua kuormittavista tilanteista, epäselvät ohjeet / vaatimukset (tunne siitä, ettei osaa), liiallinen vaihtoehtojen määrä, liian voimakkaat tunnetilat säätelykykyihin nähden, kuormittava tilanne perheessä, väsymys, nälkä jne. Yksi kroonista stressiä aiheuttava asia lasten maailmassa on ulkopuolisuuden tunne. Joten, jos lasta kiusataan, lapsi stressaantuu. Aina. Tämä on mielestäni asia, jota ei koskaan saisi ohittaa.

Nykyisin myös jo tiedetään, että äidin odotusaikainen stressi ja kuormittuneisuus vaikuttavat myös sikiöön. Kuten muutkin hormonit, myös stressihormonit kulkeutuvat istukan kautta sikiölle. Jos sikiö ns. ”ui kortisollissa”, vauva voi syntyä maailmaan jo valmiiksi hälytysvalmiudessa. Tämän tiedon valossa minusta olisi jo korkea aika aloittaa odottavien äitien stressinsäätelyn taidottaminen.

Aivot kehittyvät aina nuoreen aikuisuuteen asti, 20-25 ikävuoteen asti. Stressinsäätely tapahtuu etuotsalohkoissa, ja tuo alue on viimeisimpänä ”valmis”. Tästä voi päätellä, että lasten stressinsäätelykyvyt ovat olemattomat ja aivot todella tarvitsevat meidän aikuisten apua kasvaakseen ja kehittyäkseen parhaalla mahdollisella tavalla. Lasten pitkittyneessä stressissä on kyse siitä, että aivojen mantelitumake on virittynyt jatkuvan uhan tilaan, se viestittää lapselle hänen olevan jollain tavalla uhattuna. Uhka ei useinkaan ole todellinen, mutta aivot eivät osaa erottaa sitä, ja viestittävät keholle ”taistele tai pakene”. Tähän siis todella riittää pelkkä vahva tunnetila; kiukku, häpeä, syyllisyys, suru. Riippuen lapsesta ja reaktion suuruudesta, lapsi voi todella taistella (purra, potkia, kirkua) tai paeta.

Päiväkodissa on tuttu näky, että pukeutumisen alkaessa lapsi juoksee pöydän alle piiloon tai että päivälevon aikana alkaa ns. haastava käytös. Myös lapsen jähmettyminen/lamaantuminen kertoo stressireaktiosta. Aikuisen maailmassa lapsen kokema kuormitus ei välttämättä aukene, jos tilanne nähdään vain tahallisena huonosti käyttäytymisenä. Esimerkiksi aistiherkälle pukeutumistilanne voi olla täynnä ikäviä fyysisiä tuntemuksia, jopa kipua. Tai pukeutumistilanteiden kaoottisuus ja kiireentuntu voivat olla herkälle liikaa. Siirtymät ovat monelle lapselle vaikeita, vaikka muutoin kaikki olisikin hyvin.  Lapsi ei kuitenkaan koskaan käyttäydy tahallisesti huonosti itselleen liian vaikeassa tilanteessa.

Jos tilanne on lapselle liian vaikea, hänen sietokykynsä malja ikään kuin läikkyy yli. Tilannetta voi verrata siihen, että aikuinen vietäisiin keskelle sotatannerta purkamaan pommi ilman minkäänlaista koulutusta tai turvaa. Toistan siis: lapsi ei koskaan käyttäydy tahallisesti huonosti itselleen liian vaikeassa tilanteessa.

Miten lapsen stressiä voi sitten alkaa helpottamaan? Kun lapsella on stressireaktio, yhteys itseen ja muihin katkeaa. Yhteys on sitä, että lapsi kokee olevansa turvassa ja levollinen. Kanssasäätelyllä tuo katkennut yhteys palautetaan. Lapselle vahvistetaan turvanmerkkejä; aikuisen eleet, ilmeet, äänensävy ja kehonkieli viestivät turvaa ja lohtua yhdessä sanojen kanssa; ”Ei ole mitään hätää”. Kun lapsi palaa takaisin yhteyteen ja rauhoittuu, vasta sitten hän on valmis ottamaan ohjeistusta ja neuvoja vastaan. Ensin tyynnytetään ja rauhoitetaan, vasta sitten ohjataan. Jos oma tunnetila on kovin korkealla, rauhoita ensin itsesi, että voit viestiä lapselle omalla olemuksellasi turvaa.

Kanssasäätely on aina aikuisen vastuulla. Jos näissä tilanteissa kiihtyy itse, ei voi viestiä turvaa. Tunteet myös ”tarttuvat” peilisolujemme kautta, joten omaa tunnetilaa säätämällä voi säätää myös ympärillä olevien tunnetilaa. Tämä on siis lapsen stressireaktion ensiapu; kanssasäätely.

Stressinsäätelytaito nro 1 on opettaa lapsi hengittämään vaikeassa tunnetilassa. Hengittäminen on jotain, mikä kulkee aina matkassamme ja mitä muuttamalla voimme vaikuttaa kehoomme ja tunteisiimme. Siispä hengitä ja opeta lapsesikin hengittämään! Pidentämällä uloshengitystä rauhoittaa kierroksilla käyvän hermoston. Syke rauhoittuu, ja sen myötä muutkin tuntemukset kehossa. Hengitys on tie yhteyteen, sen avulla saa muodostettua uudelleen yhteyden itseen ja muihin.

Se kuulostaa helpolta, liian helpolta ollakseen totta? Totta toinen puoli. Hengityksen pidentämistä tulee harjoitella ensin rauhallisissa tilanteissa. Opettaa lapselle, että uloshengityksen pidentäminen tapahtuu vaikkapa näin: kuvittele, että puhallat ilmapalloa. Hengitä ensin sisään, ja uloshengityksellä puhallat palloon niin paljon ilmaa, kuin kerralla saat. Mutta puhalla rauhallisesti ja pitkään. Tai voit neuvoa lasta mielikuvissa puhaltamaan saippuakuplia, mikä vaan, mikä lapselle on mieluisaa.

Isompia lapsia ja nuoria voi vain opettaa pidentämään uloshengitystä. Uloshengitystä on hyvä harjoitella vaikkapa nukkumaankäydessä, ottaa muutama hengitys yhdessä. Se rauhoittaa hermostoa ja on hyvä tapa olla hetki lapsen kanssa yhteydessä. Uloshengitystä on hyvä pidentää myös hetkissä, joissa tiedät, että lapsi kuormittuu. Ennakoi, ota muutama hengitys lapsen kanssa jo etukäteen. Harjoitelkaa, harjoitelkaa, harjoitelkaa. Lapsi tarvitsee toistoja, jotta tämä voi kehittyä taidoksi. Kun siitä tulee taito, se on osa normaalia käyttäytymistä, ja silloin lapsi kykenee käyttämään sitä myös itsenäisesti. Lapsi saa kokemuksen, että voi todella vaikuttaa omaan olotilaan ja se taas lisää itseluottamusta.

Pitkittynyt stressi vaikuttaa lapsen aivojen kasvuun ja kehitykseen, oppimiseen sekä säätelytaitojen kehittymiseen – stressinsäätely on siis todella tärkeää lapsen kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin kannalta. Käytös- ja ahdistushäiriöt sekä muut elämänhallinnan häiriöt ovat seurausta stressijärjestelmän häiriöstä. Aistijärjestelmä kuormittuu stressaantuneena ja taas aistiherkkyys lisää stressiherkkyyttä. Nepsy-lapset ovat valtavan stressiherkkiä ja pitkittynyt stressi voi vastaavasti oireilla nepsy-oireilun kaltaisena. On siis tärkeää erottaa, mikä johtuu mistäkin. Olisi tärkeää ruveta hoitamaan syytä oireiden sijaan; opettaa lapsille ja nuorille stressinsäätelytaitoja oireiden sammuttelemisen sijaan. Näin lapsella todella on mahdollisuus kukoistaa ja kasvaa täyteen mittaansa.

Me tarvitsemme lyhytaikaista, elämää palvelevaa stressiä. Se pitää meidät turvassa oikean uhan ollessa läsnä. Lyhytaikaisena stressi on aivoille polttoainetta, kaasua, silloin kun tarvitsee pinnistellä ja oppia. Tarvitsemme myös jarruja, eli keinoja säädellä liiallista stressiä. Kaikki tietoinen oppiminen tapahtuu aina säädellyn stressin tilassa; sopivasti kaasua ja jarrua.