Koskelan järkyttävät tapahtumat ovat saaneet ymmärrettävästi paljon huomiota ja herättäneet valtavasti hämmennystä ja surua, mutta myös pelkoa ja vihaa keskuudessamme. Tapahtumat tuntuvat täysin järjettömiltä ja epätodellisilta. Vaikka maailman ja Suomen väkivaltarikokset ovat vähentyneetkin, pahoinvointi keskuudessamme on silti lisääntynyt. Uskaltaisin väittää, että näin on käynyt kaikissa ikäryhmissä.

Kaiken hyvin- ja pahoinvoinnin takana on lopulta inhimilliset tarpeet. Ihmisen toimintaa ohjaa halu täyttää olemassa olevat tarpeet. Se on aivojen biologian sanelemaa ja koskee niin sinua, minua kuin naapurin Erkkiäkin. Meissä herää ärsykkeiden herättämänä ajatuksia, joista suurin osa on tiedostamattomia. Näistä ajatuksista viriää kehollinen vastine ajatuksille, eli tunne. Ajatuksien ja tunteiden yhteissummana syntyy lopulta toimintaa. Ja toiminta on yksinkertaisesti vain yritys täyttää tunteiden takana olevat tarpeet. Yksinkertaisimmillaan tämä menee näin; lapsi kaatuu ja säikähtää koettuaan äkillistä kipua ja äkillisesti muuttunutta tilannetta. Hän tuntee pelon tunnetta, ehkä häpeää, hätäännystä, jonka vuoksi rupeaa huutamaan. Tuolla huudolla hän yrittää herättää aikuisen huomion ja ilmaista omaa lohdutuksen ja huolenpidon tarvettaan.

Kaikkien tunteidemme takana on siis täyttynyt tai täyttymätön tarve. Jos koet mielihyvän tunteita, hienoa, tarpeesi ovat täyttyneet ja toimintasi luultavasti myönteistä. Jos taas tunteesi ovat mielipahan sävyttämiä, tarpeesi eivät ole täyttyneet ja yritykset täyttää noita tarpeita voivat näyttäytyä vahingollisenakin. Tämä koskee ihmisiä ikään, sukupuoleen, varallisuuteen, harrastuksiin tai asuinalueeseen katsomatta. Tunteiden takana on aina tarve. Toiminnallamme yritämme saada tarpeemme tasapainoon, jotta voimme voida hyvin.

Kun ihminen on useimmiten tasapainossa, hän kestää pienet heilautukset täyttymättömien tarpeiden puolelle, mutta jos tarpeet ovat ns. kroonisesti täyttymättä, alkavat ongelmat. Joidenkin nuorten tarpeet ovat olleet täyttymättä varhaislapsuudesta asti. Myös joidenkin aikuisten tarpeet ovat olleet täyttymättä lapsuudesta asti, ja se voi oireilla selittämättömänä pahana olona, tyhjyytenä, alakulona, ärtyisyytenä, kaipuuna ja haitallisina tapoina, kuten erilaisina riippuvuuksina. Sodan jälkeinen aika ja aikuisten kyvyttömyys täyttää lastensa tarpeita näkyvät vielä tänäkin päivänä.

Lasten ja nuorten tarpeiden täyttäminen, niiden havaitseminen, pohtiminen ja sanoittaminen ovat aina meidän aikuisten vastuulla. Enkä tarkoita tällä vain vanhempia, vaan meitä kaikkia aikuisia ihan universaalisti. Puhun me-muodossa, sillä meidän lapsemme ja nuoremme, meidän vastuumme. Kasvattajina, opettajina, läheisinä, kanssaihmisinä. Olemme erkaantuneet ajatuksesta yhteisöllisyys, kylä kasvattaa ja lähimmäisen vastuu ja rakkaus. Meistä on tullut vahvasti yksilöitä, joilla on oikeus yksityisyyteen. Yksityisyydestä on kuitenkin tullut yksinäisyyttä.

Tavoittelemme aina vain suurempaa, aina vain nopeammin ja tehokkaammin. Kaikkeen mennään tehokkuus edellä, varhaiskasvatuksesta alkaen. Suuret ryhmät, koulukeskukset.  Kaikki on nykyisin jotenkin kiireen tunnun värittämää ja lapset ja nuoret voivat helposti kadota tähän kaikkeen, asioita jää huomaamatta. Eikä vähiten aikuisen oman kuormittuneisuuden vuoksi. Tässä kirjoituksessa minun on tarkoituskin kaikella rakkaudella provosoida, ja se johtuu omasta turhautumisestani, tuskastani ja palavasta halusta tehdä lasten ja nuortemme tilanne näkyväksi, sanoittaa edes osa pahoinvoinnista. Herätellä siihen, mitä tapahtuu, jos tarpeet jäävät täyttymättä.

Haluan tehdä erään asian näkyväksi, alleviivata sen, kursivoida, lihavoida, huutaa! Puhumme ongelmanuorista, mutta he ovat ongelma-aikuisten tulos. Miksi sanon näin? Siksi, että näin valitettavasti on. Siihen on paljon syitä, mutta keskityn tässä nyt kolmeen mielestäni räikeimmin näkyvään asiaan; älylaitteisiin, yhteyden puutteeseen ja stressiin. Nämä kolme asiaa liittyvät läheisesti toisiinsa.

Älylaitteet ja niiden vaikutus yhteydessä olemiseen

Heti alkuun haluan sanoa, että ymmärrän älylaitteen 24/7 tarpeen ihmisillä, jotka tarvitsevat niitä apuvälineenä esimerkiksi kommunikoidakseen. Mutta muutoin, olemme surullisesti täysin älylaitteiden talutushihnassa.

Aikuiset ovat hyvin, hyvin riippuvaisia älylaitteistaan. Älylaitteiden tuloksena tai niiden tarjoamana välttämiskeinona ajatusten ja tunteiden kohtaamisen välttelystä on tullut todella helppoa. Kännykkään on helppo paeta kaikenlaisia ajatuksia ja tunnetiloja. Nuo torjutut ajatukset ja tunteet kertyvät kuitenkin stressiksi. Niiden torjuminen kostautuu.  ”Rentouttaa”, kuulen usein. ”Haluan vain hetken olla”. Kaikki torjutut ajatukset ja tunteet palaavat, ennemmin tai myöhemmin, kun älylaite lasketaan alas. Usein siihen tartutaan tuolloin uudelleen. Älylaitteilla torjutaan tylsyyttä. Ei siedetä tylsyyttä, mutta tylsistytämme tietoisesti ja vapaaehtoisesti mielemme älylaitteiden äärellä. Syntyy kierre. Parisuhteissa älylaitteiden käyttö näkyy myös seksuaalisuuden tarpeen turtumisena. Tästä esimerkkinä suomalaisten seksielämää ja seksuaalisuutta käsittelevä tutkimus (Kaalimato.com), joka tutki puhelinten ja muiden älylaitteiden vaikutusta suomalaisten seksielämään. Suomalaisista lähes kolmannes (30 prosenttia) kertoo niiden vähentäneen seksiä kumppanin kanssa. Tämä näkyy myös siis myös läheisyyden määrässä, kosketuksessa, kohtaamisessa, silmiinkatsomisessa, suutelemisessa. Apua. Ja kuitenkin hyvä parisuhde vanhempien välillä koskettaa myös lasta ja nuorta.

Älylaite luo tyhjän, yhteydettömän tilan aikuisen ja lapsen tai nuoren välille, kuten myös parisuhteisiin. Älylaitteeseen uppoaminen on lapsen, nuoren tai vaikka sen parisuhteen näkökulmasta katoamista ja kiinnostuksen puutetta, ohikatsomista. Syntyy yhteydenpuute. Tarve tulle nähdyksi, kuulluksi, kohdatuksi, iloituksi ja arvostetuksi ei täyty. Kun lapsi tai nuori yrittää ottaa yhteyttä laitteen takaa, vastaus voi olla ”mmm, oota, joo joo” tai hiljaisuus, reagoimattomuus. Ei ole sattumaa, että 2010-luvulla älylaitteet yleistyivät, ja nyt 2020-luvulla nuoriso voi huonosti. He olivat oikeastaan ensimmäinen sukupolvi, joka kasvoi älylaitteiden varjossa. Yhteiskunnassamme on tapahtunut valtava muutos, aivan valtava. Evoluutio ei ole ehtinyt perässä, aivomme eivät ole kehittyneet samaan tahtiin teknologian kanssa. Lapsuus, nuoruus ja vanhemmuus ovat muuttuneet.

Näen leikkipuistoissa kännykällä olevia vanhempia. Haluaisin nähdä niiden sijaan kylttejä ”Ei kännyköitä! Tämä aika on aikaa, jolloin voit ja saat ihailla lapsesi taitoja ja vahvistaa sidettä välillänne, hassutella ja iloita toisistanne”. Näen, miten lapset ja vanhemmat kävelevät vierekkäin tai istuvat odotushuoneessa rinnakkain, molemmat omilla puhelimillaan. Ollaan puolittain läsnä, puolittain älylaitteen pauloissa. Ajatukset voivat harhailla sinne myös silloin, kun siellä ei olla. Herää halu tarkistaa älylaite, ettei mitään tärkeää livu ohi. Kyllä lipuu, mutta se tärkeä ei löydy älylaitteesta.

Älylaitteet ovat läsnä jo varhaiskasvatuksesta asti. Minä haluaisin ihan todella ymmärtää, mitä pienet lapset tekevät älylaitteilla? Eikö meillä ole jo tarpeeksi tietoa siitä, miten ne vaikuttavat pieniin aivoihin ja hermostoihin, vireystilaan ja itsesäätelyyn? Minä todella ihmettelen, miten voimme tukea tätä yhteiskuntana? Jos älylaite vaikuttaa lapseen tai nuoreen niin, että se aiheuttaa kiukunpuuskia lopetettaessa käyttö, tai pelaaminen menee niin tunteisiin, että lapsi/nuori raivoaa, niin mitä haluamme tällä tukea? Tai jos pelaamisen rajoittaminen aiheuttaa lapsessa / nuoressa valehtelua ja manipulointia, eli riippuvaisen ihmisen käytösmalleja, mitä tällä haluamme tukea? Me tiedämme, että on lapsia ja nuoria, jotka ovat riippuvaisia älylaitteistaan ja pelikonsoleistaan, mutta tuemme tätä ilmiötä jo varhaiskasvatuksesta alkaen. Näin vanhempana toivoisin, että minulla olisi mahdollisuus vaikuttaa siihen, sallitaanko lapseni pelaavan (on ne sitten miten kehittäviä pelejä tahansa) päivähoidon aikana.

Peruskoulussa opiskelutavoissa on tapahtunut muutoksia älylaitteiden nopeaan yleistymisen tahtiin. Näen painajaisia, joissa käsinkirjoittamisentaito painuu hiljalleen unholaan ja kirjoitustaitokin alkaa olla harvojen etuoikeus, ehkä myös lukemisen ilo. Tiesittekö, että käsinkirjoittaminen on eräs meditaation muoto? Se on läsnäoloa parhaimmillaan, luovaa ja hyvinvointia tukevaa. Käsiala tekee meistä myös yksilöitä. Se on tärkeä osa silmä-käsi-yhteistyön kehittymisessä. Käsinkirjoittaminen rauhoittaa, toisin kuin padeilla tai puhelimilla puuhaaminen.  Käsinkirjoitus tukee myös kirjoitustaidon kehittymistä. Loogista, jos ajatellaan, että silmä ehtii huomata, jos käden hidas liike tekee väärän muodon. On aikaa prosessoida. Käsinkirjoittamisen voisi olettaa näin tukevan myös toiminnanohjauksen kehittymistä, eikö?  Nykyisin ajatus juoksee kovempaa kuin käsi ehtii kirjoittaa, mutta onneksi on ennakoiva tekstinsyöttö. Ääniviestit ovat käteviä, kun ei jaksa sitä vähääkään näpytellä. Ponnistelusta on tullut yhä vaikeampaa.

Jos älylaitteiden plussat ja miinukset laitettaisiin neutraalisti ja puolueettomasti ylös, niiden oikeissa ja todellisissa mittasuhteissa, minä todella uskallan väittää, että se saattaisi avata silmiä. Jos lapsi hetkellisesti oppii nopeammin englantia, mutta hermosto rupeaa käymään ylivireystilassa, tulee tarkkaavuudenpulmia ja pitkällä aikavälillä tämä kaikki vaikuttaa lopulta juuri oppimiseen, niin kumpi on tärkeämpää? Mikä lopulta painaa vaakakupissa? Mitä sellaista älylaitteet lapsille todellisuudessa antavat, jota ilman heistä ei kasvaisi tasapainoisia ja oppivia nuoria ja aikuisia, myötätuntoisia ja tunneälykkäitä? Kaikki oppiminen tapahtuu aina vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa. Jo pieni aika padilla tai puhelimella voi aiheuttaa vahvoja tunnetiloja, joista aiheutuu lapselle stressireaktio. Jos tämä stressireaktio toistuu usein tai on kestoltaan pitkää, lapselle voi kehittyä pitkittynyttä stressiä. Lapsen ei aina tarvitse kasvaa emotionaalisesti haastavassa ympäristössä kokeakseen stressiä. Stressiä voi luoda myös esimerkiksi teknologialla tai sen mukanaan tuomilla ilmiöillä, kuten yhteyden puutteella.

Ehkä pitäisikin kysyä, mitä sellaista älylaitteet antavat meille aikuisille, että haluamme jatkaa tätä samaa tietä?

Vetoamme työasioiden hoitamiseen kännykällä. Voisiko kyse olla kuitenkin omasta riippuvuudesta kertova puhe, jolla oikeuttaa itselleen vahingollisen käytöksen jatkamisen? Olen yrittäjä, mutta minun ei tarvitse olla koko aikaa saavutettavissa – paitsi lapsilleni! Heillä on etuajo-oikeus huomiooni ja aikaani, aina, minun saavutettavuuteeni. Minulla on velvollisuus ja vastuu, mutta myös oikeus ja ilo katsoa lapsiani, ihailla heidän osaamistaan, osallistaa ja osallistua heidän elämäänsä. Ilman, että välissä on jonkinlainen laite.

Muistan ajan, kun tietokoneet tulivat ja niiden mukana pelottava, tuntematon internet, josta jo silloin oltiin huolissaan. Nyt älylaitteet ovat kaikenikäisten normaali, yhä nuorempien. Tämän seurauksena kaikenlainen sisältö on kehittyvien ihmistaimien saatavilla kaiken aikaa. Olen istunut urheilukisojen katsomossa ja katsonut, kun vieressäni istunut reilu kymmenvuotias tyttö katseli viiltelyvideota repeatilla. En usko älylaitteiden vahvistavan niin merkittävästi lasten, nuorten tai aikuisten psyykettä, että se olisi tämän kaiken arvoista. Tai että se lisäisi luovuutta, joka kuitenkin on merkittävä tekijä ihmisen hyvinvoinnissa. Ihmisen tärkeimpiä perustarpeita on myös mahdollisuus toteuttaa itseään luovasti.

Uskon älylaitteiden vähentävän itsesäätelyn kehitystä. ”Kaikki heti mulle tänne”, napin painalluksella. Dopamiinia erittyy liian helposti, liian usein ja se tekee vahinkoa keskeneräisissä aivoissa. Kiusaaminen ja häirintä ovat helpompaa, sillä impulssikontrollin ei tarvitse tehdä niin kovin töitä. Voi tehdä ennen kuin ajattelee. Tällä voi olla kauaskantoisia seurauksia, vaikka tekijä ei ymmärrä sitä kaikessa keskeneräisyydessään. Todellisuus on niin kovin sekavaa kehittyville aivoille älylaitteiden viidakossa.

On toinenkin tie. Toinen tie on työläämpi, mutta ihmisyyttä ja tarpeitamme ravitsevampi. Lasten ja nuorten aivot ovat todella häiriöherkät, herkät vahingoittumaan, virittymään, haavoittumaan, me tiedämme tämän kaiken jo tieteen ja myös käytännön valossa. Tiedämme, että se on haitallista. Tupakoinnin yhteydessä on pohdittu, kenen vastuulla on maksaa tupakoinnista koituneet terveyshaitat. Kysyisin myös, kenen vastuulla on maksaa lasten, nuorten ja aikuisten liiallisten älylaitteiden käytön ja yhteydettömästä olotilasta koituneet haitat?

Tiedämme jo osan haitoista. Elämme kuitenkin ihmiskoetta, ja kaikki on vielä kesken. Suosittelen kurkkaamaan  https://yle.fi/aihe/artikkeli/2018/10/23/somepioneerin-lapsilla-ei-ole-alypuhelimia-kun-tietaa-miten-makkaraa-tehdaan-ei .
”Kun tietää, miten makkaraa tehdään, ei halua syödä sitä”.

Ennen tietokoneita ja älylaitteita oli toki silloinkin huonosti voivia perheitä, mutta nyt huonovointisuus on valunut vaivihkaa kaikkialle, sillä aikuiset ovat alkaneet kadota, juuri niin, älylaitteisiin. Tämän päivän lapset ja nuoret maksavat aikuisten ohikatsomisen hintaa. He jatkavat tätä kulttuuria, ja me aikuiset kauhistelemme. Miten he voivatkaan ohikatsoa, kun vaikkapa luokkakaveria kiusataan?

Ihminen on laumaeläin, myös se nuori, etenkin se nuori. On täysin normaalia hakeutua yhteyteen, epänormaalia on yhteydettömyys. Ketään ei saa kadottaa, ketään ei saa päästää yhteydestä! Vaikeuksia tulee, mutta jos yhteys säilyy, säilyy turva. Silloin lapsi tai nuori saa ja oppii säätelemään sekä etäisyyttä että itseään turvallisesti, ilman putoamisen vaaraa.

Olen todella surullinen ja vihainen, ja osa ongelmaa minäkin. Aikuinen, nosta katseesi, laita tekoäly pois, käytä tunneälyä, keskeytä tekeminen. Provosoin nyt, mutta tämä on meidän aikuisten vika, että nuoret voivat huonosti. Ja sen syy on krooninen yhteydenpuute. Etenkin nuoret ovat kroonisesti yhteydettömässä tilassa ja yhteiskunta, jossa elämme, on meidän aikuisten ihmisten rakentama ja johtama. Kollektiivinen vastuu koskee siis meitä kaikkia aikuisia. Jokaisen aikuisen toiminnalla on merkitys. Vastuuta ei voi siirtää pelkästään päättäjille tai vanhemmille, eikä myöskään varhaiskasvatuksen tai peruskoulun väelle.

Stressi ja sen vaikutus yhteydessä olemiseen

Älylaitteiden rinnalla yhteyden katkaisee myös krooninen stressi. Stressi on lisääntynyt räjähdysmäisesti. Pitkittyneestä stressistä on tullut kansantauti, valitettavasti myös lapsilla ja nuorilla. 2020-luvulla neuropsykiatristen lasten ja nuorten määrä kasvaa kasvamistaan, lapset ovat enemmän ja vähemmän aistiherkkyyksillä varustettuja, virittyneitä ja tarkkaavuuden pulmat ovat hyvin yleisiä. Voisi jopa sanoa, että yhteiskunnastamme on tullut levoton.

Älylaitteet ja pelikonsolit liittyvät läheisesti lasten ja nuorten stressireaktioon ärsyketulvallaan. Ne luovat aivoihin ylivireystilan, jota sitten seuraa turtuminen eli alivireystila, joka näkyy siinä missä ylivireyskin; itsesäätelyssä, asioiden eteen ponnistelemisessa, sisäisessä motivaatiossa jne. Meillä on kuitenkin sisäsyntyinen tarve rauhaan, ennakoitavuuteen, tasapainoon ja rentouteen. Kun koemme stressiä, syntyy hallinnan menetyksen pelko, sisäinen kaaos. Ja tämä voi olla normaali olotila.

Liiallinen työnteko, vaatimukset, tunnetaidottomuus, vähäinen palautuminen, erilaiset huolet. Syitä sekä aikuisten että lasten pitkittyneelle stressille on useita. Stressaantuneita aikuisia kohdataan kotona, koulussa, harrastuksissa. On aivan hullua, että stressistä on tullut normaalia. Tiedämme tieteen valossa, miten haitallista krooninen stressi on keholle ja mielelle. Ja silti stressi on jotenkin normalisoitu, hyväksytty ja ehkä jotenkin vääristyneesti myös ihailtu, jonkinlainen menestyksen mittari. Yhteiskunnan kaasu on hirttänyt kiinni, emmekä enää osaa jarruttaa. Käymme suoraan ylivireystilasta nukkumaan, ja sitten ihmettelemme, ettei se onnistu. Ja kaiken tämän keskellä lapset ja nuoret mallintavat meistä; arvomme ja tapamme toimia.

Hyvinvointi koostuu monesta asiasta. Levosta, liikunnasta, ravinnosta, ihmissuhteista, itsesäätelytaidoista yms. Hyvinvointi on kykyä palautua rasituksesta ja tapaa elää arvonsa todeksi. Kaikki nämä kliseet ovat kyllästymiseen asti jauhettuja, mutta kun ne ovat totta. Taistelemme paradoksaalisesti tosiasioita vastaan ja sitten valitamme olevamme stressaantuneita ja uupuneita. Tiedämme, kuinka voisimme voida hyvin, mutta inhoamme tapoja, joilla voida hyvin. Nuku riittävästi, tee arvosi näkyväksi ja elä arvojesi mukaista elämää, vahvista omat rajat, liiku riittävästi, laita älylaitteet ajoissa parkkiin illalla jne. Vaakalaudalla on siis aikuisen oma mukavuus, omat tottumukset. ”Meidän pitäisi muuttua aikuisina” -ajatus on epämukava. Pitäisi katsoa rehellisesti omia arvoja ja miten ne näkyvät arjessa. Tarkastelun kohteeksi pitäisi ottaa myös oma toiminta. Olenko arvokas, tärkeä ja hyväksyttävä vain silloin, jos olen stresssaantunut ja kiireinen? Olenko menestynyt vain silloin? Miltä se näyttää ja ennen kaikkea tuntuu tuon lapsen ja nuoren näkökulmasta?

Omien arvojen näkyväksi tekeminen on joskus todella ravistelevaa. Been there! On ristiriitaista puhua hyvinvoinnin olevan itsellensä arvo, jos sitä sabotoi arjessaan toistuvasti. Itselleen voi uskotella kaikenlaisia arvoja, mutta jos arjessa näkyy älylaitteelle katoaminen, läsnäolon ja yhteydessä olemisen arvo näkyykin ohikatsomisena. Töiden tai omien menojen arvottaminen perheen yhteisen ajan ohi ei välttämättä kerro siitä, että perhe-arvo on oikeasti tärkeä. On turha puhua korulauseita, lapset ja nuoret näkevät niiden läpi. Vaadimme ja odotamme lapsilta ja nuorilta toisenlaista käytöstä ja toisenlaisia arvoja, kuin mitä heille opetamme. Väkivallan teot, jotka videoidaan, ovat myös ohikatsomista. Kännykän taa voi kadota, toisen tuskahuudot ”näe minut, auta, lopeta” eivät sinne yletä. Ystävät ympärillä katsovat ohi, kuten ehkä heidänkin ohitseen on katsottu. Ohikatsomisesta on tullut tapa toimia, normaalia.

Lasten ja nuorten aivot ovat erittäin stressiherkät. Stressiä voi tulla suurten ryhmien melusta, oman tilan puutteesta, siirtymistä, aistiherkkyydestä, kaverisuhteista, sosiaalisesta vertailusta, koulusta ja opiskelusta, pärjäämisestä, oppimisenpulmista, kotioloista, vaikeiden tunteiden kanssa selviämisestä, riittämättömästä levosta, liiallisesta suorittamisesta, älylaitteiden aiheuttamasta aivojen ylivireystilasta, ihan kaikesta. Me tiedämme tämän, mutta teemmekö lopulta asialle mitään? Kuka lapsille ja nuorille opettaa stressinsäätelytaitoja, kun aikuisetkin ovat näiden asioiden kanssa hukassa? Me tiedämme, että stressinsäätelykeinot ovat yhteydessä hyvään fyysiseen terveyteen sekä mielenterveyteen. Missä taidot siis opetetaan? Kuka ne opettaa?

Kun lapsen tai nuoren stressijärjestelmään tulee pidempiaikainen häiriö, siitä ei seuraa mitään hyvää. Ei mitään. Ei yhden yhtä. Oppiminen vaikeutuu, jo opittujen taitojen käyttäminen vaikeutuu. Voi tulla tarkkaavuuden häiriöitä, käytöshäiriöitä, ahdistushäiriöitä, elämänhallinnan häiriötä. Tarkkaavuus-, käytös- ja ahdistushäiriöt todella ovat seurausta stressijärjestelmän häiriöstä. Syömishäiriöt, viiltelyt, missä vain on ahdistusta ja yritystä kontrolloida, siellä sietokyky läikkyy yli, eli ihminen kokee stressiä. Välttelemme sanomasta ääneen, että lapset ja nuoret kokevat stressiä, mikä on mielestäni pään työntämistä pers… pensaaseen. Me hoidamme oireita, emme syitä. Jos nuoren hermosto käy valtavalla laukalla, elimistö on taistele-pakene-jäädy-reaktiossa, ei auta, jos opetamme itsesäätelyä. Nuoren kaikki itsesäätely vaikeutuu, jos hän on jatkuvassa yli- tai alivireys-tilassa. Stressaantuneen nuoren fyysinen ja psyykkinen tasapaino on stessissä järkkynyt. Ja kun ei ole tasapainossa, syntyy lisää stressiä. Pitkittyneessä stressissä lapsen ja nuoren kyky olla yhteydessä itseen ja ympäristöön vaikeutuu. Jos ympärillä on vain stressaantuneita aikuisia, mistä nuori saa apua? Noidankehä on valmis.

Yksi nuorten stressiä ylläpitävä asia on some. Sanon sen ääneen silläkin uhalla, että olen kukkahattutäti. Siellä vietetään päivässä käsittämättömiä aikoja. Se virittää nuorten aivot, mielen ja kehon, aiheuttaa jatkuvaa vertailua (epätodellisuuteen), se vaikuttaa keskusteluihin ja ajatuksiin, se muokkaa arvoja. Arvot nimittäin muovautuvat myös sen pohjalta, minkä parissa aikaasi vietät. Ja niistä ajatuksista, joita päiviesi mittaan ajattelet, alkaa muokkautua todellisuutesi. Jos vietät päiväsi mitä ihmeellisempien TikTok-videoiden tai tubettajien äärellä, niistä tulee sinulle normaali. Riippuen ihmisistä, joita seuraat, mukana saattaa olla aivan järkevää sisältöä, tai sitten julmuus ja röyhkeys ovat ihan okei ja se miltä näytät määrittää ihmisarvosi. Emme osaa aikuisina edes ajatella, saati sitten kuvitella, mitä tämän päivän nuorten some pitää sisällään. Se poikkeaa niin valtavasti omasta nuoruudestamme ja omasta todellisuudestamme. Ja kun emme tiedä, suljemme tiedostamattamme silmät. Mutta nämä asiat tekevät hiljaista työtään taustalla.

Olen siitä onnekas, että minulla on tarvittavat tiedot ja taidot ohjata omaa toimintaani, olla tietoinen ja tarvittaessa tehdä muutoksia. Tunnistan puhelimen imun ja rajoitan käyttöaikaa. Mutta tunnen valtavaa voimattomuutta, surua ja kiukkuakin näiden asioiden edessä, kun ajattelen omia lapsiani. Tässä ajassa kaikesta tiedon ja tutkimustulosten ohittamisesta nopean mielihyvän vuoksi on tullut osa normaaliutta, ja se minun on pitänyt hyväksyä. Käyn jatkuvaa kamppailua sisäisesti älylaitteiden rajoittamisesta teineillä. Usein saan kuulla olevani kontrollifriikki, ylisuojeleva ja outo näine mielipiteineni. Sillä, olenko tutkinut asiaa, lukenut artikkeleita tai saanut työssäni asioita kohdata läheltä, ei ole mitään merkitystä teineille. Sillä heille tämä on normaaliutta. On yhteiskunnallisestikin hyväksyttyä olla riippuvainen älylaitteista, niin lapsille, nuorille kuin aikuisillekin. Kuka minä olen silloin sanomaan. Minun tehtäväni on pitää heidät yhteydessä ja opettaa heille tarvittavat tunnetaidot.