Kävin noin kymmenen vuotta sitten Suomen Kinesiologiayhdistyksen järjestämän Rytmisen Liikeharjoittelun kurssin, jonka ohjasi menetelmän kehittänyt ruotsalainen psykiatri Harald Blomberg (1943 – 2020). Tuo kurssi muutti lopullisesti käsitykseni autisminkirjon häiriöistä sekä ADHD-diagnoosista.

Olen aina ollut ymmälläni autismin äärellä. Toisaalta autisminkirjon lapset ovat ikään kuin irti yhteydestä, mutta silti erittäin yhteydessä aistien kautta, minun on vaikea pukea sitä sanoiksi. Tavallaan he tarkkailevat ympäristöä todella intensiivisesti, ja toisaalta taas näyttää siltä, ettei ympäristö ikään kuin kiinnosta heitä ollenkaan. Ja ADHD; uhka vai mahdollisuus? Olen aina ollut sitä mieltä, että ADHD on vaikeuksia tuottava lapselle ja nuorelle itselleen, mutta diagnoosi on mitä suurimmassa määrin myös ympäristön tarve. Tuohon aikaa olin työssä, jossa suurin osa asiakkaistani oli autisminkirjon nuoria tai ADHD-diagnoosin saaneita nuoria. Janosin tietoa, jotta ymmärtäisin tuota maailmaa ja saisin menetelmiä, joissa ei tarvittaisi niin paljon puhetta. Ja löysin itseni Haraldin opista.

Kurssilla kävimme läpi liikeharjoituksia, jotka auttavat aivoja ja hermojärjestelmää uudistumaan ja luomaan uusia hermoyhteyksiä. Inspiraation lähteenä ovat liikkeet, joita vauvat normaalisti tekevät ennen kävelemään oppimista. Liikkeet auttavat lasta käyttämään sopivaa lihasjännitettä ja selviytymään painovoiman haasteista. Nämä rytmiset liikkeet auttavat aivoja löytämään kehon oikean osan ja säätämään automaattisesti tarvittavan lihasjännityksen. Tämän myötä verenkierto ja kaasujen vaihto toimii kaikkialla kehossa. Jos emme käy tätä vaihetta läpi, keräytyneet lihasjännitykset tekevät vahinkoa nivelille ja selkärangalle ja voivat johtaa lantion, polvien ja selkärangan lihaskipuihin ja nivelkulumiin.

Mutta tämän lisäksi liikeharjoittelu auttaa aivojen eri tasojen kytkeytymistä toisiinsa. Tämä tapahtuu normaalisti ensimmäisien elinvuosien aikana. Aivojen eri tasojen kehittyminen ja toisiinsa kytkeytyminen vaatii motorista stimulaatiota, eli liikkeitä, joita vauvat luontaisesti tekevät. Jos aivot eivät saa sitä riittävästi, Blombergin mukaan se johtaa puheen kehityksen pulmiin ja tunteisiin ja kognitiivisiin valmiuksiin liittyviin vaikeuksiin. Sikiöillä ja vastasyntyneillä vauvoilla on primitiivirefleksejä, jotka ohjaavat heidän liikkeitään. Niiden tulisi vaimentua ja integroitua, jotta lapsi voi siirtyä seuraavaan kehitysvaiheeseen. Vauvat integroivat refleksejä tekemällä näitä rytmisiä liikkeitä, jotka toistavat refleksimalleja. Tämän menetelmän liikkeet ovat tehokkaita integroimaan yhden tai useamman primitiivirefleksin.

Rytmisiä liikkeitä voidaan käyttää motoriikan parantamiseen, tarkkaavuuden ja yliaktiivisuuteen liittyviin ongelmiin, ADHD:n yhteydessä ilmeneviin kypsymättömiin primitiivireflekseihin, emotionaaliseen työskentelyyn, omanarvontunnon ja itseluottamuksen vahvistamiseen, lukemisen ja kirjoittamisen vaikeuksiin ja osittain myös visuaalisiin, fonologisiin ja luetun ymmärtämiseen liittyviin ongelmiin. Blomberg on hoitanut rytmisellä liikeharjoittelulla autisminkirjoon kuuluvia lapsia ja nuoria, ja monilla puheen tuottaminen ja tunteiden käsittely ovat kehittyneet liikkeiden avulla.

—-

Kaikilla lapsilla on tarkkaavuusongelmia ja yliaktiivisuutta, koska heidän aivonsa ovat keskeneräiset ja heidän toiminnanohjauksensa on puutteellista! Normaalisti lapset kasvavat tästä yli, kun aivot kehittyvät siten, kuin niiden kuuluukin ja aivojen eri tasot kytkeytyvät vaihe vaiheelta toisiinsa. Tämä edellyttää sitä, että tasapainoaistista, nivel- ja lihasaistista sekä kosketusaistista tulee stimulaatiota, eli kun vanhemmat koskettavat ja keinuttavat lasta ja kun lapsi itse tekee jatkuvasti voimakkaita rytmisiä liikkeitä. Näiden avulla lapsi sitten ajastaan oppii kääntymään, konttaamaan, nousemaan pystyyn ja kävelemään. Stimulaatio on aivan välttämätöntä aivojen kehitykselle. Kun vauva syntyy, kaikki kolme aivojen tasoa ovat olemassa, mutta niiden pitää vielä kehittyä ja kytkeytyä toisiinsa. Vastasyntyneellä on hyvin kehittymättömät aivot, ja aivojen kypsyminen jatkuu aina nuoreen aikuisuuteen asti, noin 25 ikävuoteen asti.

Koska pienten lasten aivot ovat vielä hyvin keskeneräiset, he eivät kykene käyttäytymään kuten aikuiset. Tyvitumakkeiden hermoverkot ovat vielä kehittymättömiä ja se näkyy aktiivisina primitiivireflekseinä. Vireystilaa on vaikea säädellä, on vaikeus pysyä paikallaan jne. Jos stimulaatio on liian vähäistä, otsalohkonkin stimulaatio vähenee – ja lapsi voi olla veltto ja passiivinen ja kehittyä tavallista hitaammin.

Sekä pikkulapset että ADHD-diagnoosin saaneet lapset ovat yliaktiivisia ja heillä on tarkkaavuuden ongelmia, molempien tyvitumakkeiden toiminnassa on puutteita. Tämä näkyy kypsymättöminä primitiivireflekseinä, tasapainon haasteina, vireystason heittelyinä ja hankaluutena pysyä paikallaan. On tavallista, että tarkkaavuushäiriöisten lasten on vaikea tehdä yksinkertaisia liikkeitä joustavasti ja rytmikkäästi. Monen tarkkaavuushäiriöisen lapsen lihastonus on heikko ja vireystila vaihtelee vuoroin passiivisesta vuoroin yliaktiiviseen. Stressirefleksit (moro ja pelkohalvaus) ovat aktiivisina tarkkaavuushäiriöisillä lapsilla ja he häiriintyvät helposti tai ovat yliherkkiä mm. ääni-, tasapaino-, näkö- ja kosketusaistimuksille. He stressaantuvat helposti sekä väsyvät nopeasti.

Ruotsissa on käytetty menetelmää yli 20 vuotta. Liikkeet stimuloivat aivorunkoa, pikkuaivoja, tyvitumakkeita, aivokuorta – ne kehittävät hermoverkkoja. Tarkkaavuus ja keskittymiskyky paranee ja yliaktiivisuus vähenee. Lihastonus kasvaa, jolloin ryhti ja hengityskin paranevat ja aivokuori saa enemmän stimulaatiota – tarkkaavuus ja keskittyminen helpottuvat ja impulsiivisuus vähenee. Kun tyvitumakkeita stimuloidaan, primitiivirefleksit sammuvat ja postruaalirefleksit syttyvät.

Blombergin mukaan vaihtoehtoinen selitys ADHD:lle löytyisi siis aivojen estyneestä kehityksestä, aivojen osien kehittyminen ja toisiinsa kytkeytyminen on syystä tai toisesta puutteellista. Lapsi olisi jättänyt väliin tärkeitä motorisen kehityksen vaiheita, eli jäänyt vaille riittävää stimulaatiota.

Blomberg ottaa vahvasti kantaa myös lääkehoitoon ja painottaa, ettei tutkimuksissa ole saatu lääkityksestä pitkällä aikavälillä (36 kk) minkäänlaisia positiivisia vaikutuksia, päinvastoin. Itselläni ei ole riittävää tietoa ottaakseni tähän kantaa, mutta Blomberg on asiaa tutkinut ja hänen potilaansa ovat pystyneet rytmisten liikeharjoitteiden jälkeen lopettamaan lääkityksen menestyksekkäästi. Blomberg puhuu myös vahvasti ympäristön vaikutuksista mm. autismin syntyyn, oppimisvaikeuksiin ja ADHD:n syntyyn, joka myös ansaitsisi suuremmin huomiota. Nämä asiat ovat jollain tapaa ”tulenarkoja”, neutraalia ja puolueetonta keskustelua ei ole aiheiden ympärillä helppo käydä ilman, että tulee leimatuksi hörhöksi. Tosi asia on kuitenkin se, että neuropsykiatristen diagnoosien määrä on kasvanut vuosi vuodelta, samoin on lapsien syömä lääkemäärä. Jos pystyisimme auttamaan lapsia aiemmassa vaiheessa, osa heistä voisi kasvaa tasapainoiseksi ilman lääkityskokeiluja tai lääkitystä. Menetelmää voi käyttää myös lääkityksen tukena, jolloin ne eivät myöskään sulje toisiansa pois.

Oletpa sitten ammattilainen, vanhempi, paljon kokenut tai stressaantunut aikuinen tai vaikka tietoa janoava isovanhempi – suosittelen lämpimästi lukemaan Harald Blombergin kirjan Parantavat liikkeet. Se tekee monen asian ymmärrettäväksi.

Olet myös tervetullut kokeilemaan liikkeitä Sovittamoon!