Olen ollut viimeiset viikot nuorten asiakkaideni kanssa vahvasti pettymyksen tunteen äärellä. Pettymys on menetyksistä ja takaiskuista nouseva hankala ja haastava tunne. Sen laukaisee usein tilanne, kun ei saa jotakin, jota haluaa tai toivoo.

Suru, viha ja turhautuminen liittyvät usein läheisesti pettymyksen tunteeseen. Usein tunnistamme vain vihan tai turhautumisen, vaikka tunteen juurisyy, eli alkulähde, onkin pettymys. Kehollisesti pettymyksen voi tunnistaa siitä, että koko olemus painuu kasaan, lysähtää, ilme voi valahtaa, joskus voi tulla itkukin, etenkin pienillä lapsilla. Pettymyksestä voi kummuta voimakastakin vihaa ja turhautumista. 

Viha tunteena kertoo, että itselle tärkeitä asioita vastaan hyökätään, tai että omaa, itselle tärkeää toimintaa estetään. Tästä nousee ajatuksia epäoikeudenmukaisuudesta ja se nostattaa halua lyödä, huutaa, rikkoa esineitä ja riehua – viha yllyttää puolustautumaan.

Turhautuminen taas johtuu toistuvista pettymyksistä ja avuttomuuden tunteesta. Kun kokee toistuvasti avuttomuuden tunnetta, voi kokea, että ratkaisua on täysin mahdotonta löytää tai saavuttaa, jolloin ongelman ratkaisun etsiminen loppuu – ihminen luovuttaa. Kyse voi olla vuorovaikutustilanteesta, jossa toistuvasti kokee itsensä kykenemättömäksi rajaamaan toista, puolustautumaan tai poistumaan itse paikalta. Avuttomuuden tunne on myös voimattomuuden tunnetta. Kukaan ei jaksa ikuisesti taistella vastaan tai pyytää apua, lopulta sitkeinkin meistä alistuu. 

Jos pettymyksen tunnetta ei ole oppinut sietämään tai kohtaamaan, voi pettymyksen tunteen pelko johtaa välttämiskäyttäytymiseen. Tilanteet johtavat joka tapauksessa epäonnistumiseen ja pettymykseen, joten miksi edes yrittää. Joillakin taas pettymys ja sen suojatunteet voivat olla niin voimakkaita, että se vaikeuttaa arjessa selviytymistä, lamauttaa toimintakyvyn tai johtaa itsetuhoiseen käyttäytymiseen.

En tarkoita tässä nyt sellaisesta pettymyksestä, ettei saa kaikkea mitä haluaa, silloin kuin haluaa, tai että kaikki ihmiset olisivat aina saatavilla eikä elämässä tulisi lainkaan vastoinkäymisiä. Kukaan ei selviä elämästä ilman pettymyksiä, saati siten, ettei tuottaisi toiselle pettymystä. Tarkoitan tässä enemmän sellaista pettymystä, kun ei tule kohdatuksi, kuulluksi, arvostetuksi ja hoivatuksi, lohdutetuksi. Nämä pettymykset syntyvät silloin, kun ojentaa kätensä toista kohti, toiveena tulla kohdatuksi, ehkä autetuksi tai lohdutetuksi, haluten jakaa jotakin itselle tärkeää, tulla kannustetuksi, ehkä ihailluksi ja iloituksi – eikä tähän käden ojennukseen vastata. Jos on pettynyt toistuvasti ihmisiin jo lapsuudesta lähtien, on ymmärrettävästi vaikea pyytää apua tai luottaa ihmisiin, elämään ylipäätään. 

Kenenkään pettymyksiä ei tulisi koskaan vähätellä, aliarvioida tai kieltää. Ei pienten eikä suurten – eikä myöskään omia pettymyksiänsä. Pettymykset kuuluvat elämään, ne voivat sopivana annoksena ja parhaimmillaan opettaa meille uusia asioita itsestämme ja muista. Kyky tukea ja lohduttaa itseä tai toista ovat ensiarvoisen tärkeitä. Myötätunto, kuunteleminen ja lohduttaminen toimivat, olipa kyse lapsen tai aikuisen pettymyksestä.

Läheisissä ihmissuhteissa voi myös hyvissä hetkissä keskustella siitä, millainen lohdutus tai tuki toista auttaa, mikä toimii ja mikä ehkä ärsyttää. Jos ei tilanteessa löydä sanoja, voi kysyä ”Voinko auttaa jotenkin, ehkä kuunnella tai halata?”. ”Älä ota sitä niin vakavasti” voi tarkoittaa hyvää, mutta pettymyksen äärellä nostattaa kiukkua ja häpeää. ”Kyllä se siitä” voi tuntua tyhjältä ja mitätöivältä. Pettymyksen äärellä harvoin kaipaa neuvoja, vaan lupaa olla juuri siinä tunteessa, hyväksyttynä ja ymmärrettynä. Aina ei tarvita sanoja, lohdullinen ja ymmärtävä katse voi toimia joissain tilanteissa siltana. Omaan pettymyksen tunteeseen on hyvä luoda myötätuntoinen suhde. Silloin myös ristiriitatilanteet saattavat muuttua itselle helpommaksi sietää. 

jos nyt ojennan käden
mitä siihen jää
onnen hippu
pettymys
ohut juova toivetta
punainen lanka? 

jos nyt ojennan käden
löydänkö kätesi
vastaako se kosketukseen
jos nyt ojennan käden
jääkö siihen taas suru asumaan? 

mitä jos välissämme onkin lasi
kylmä, läpäisemätön 

pidän kättäni hetken vasten kylkeäni
epäröin
annan käden levätä
että se taas jaksaa
jos se kurkottaa tyhjyyteen

(Kuva: Stefano Pollio / Unsplash)