Äänetön häpeä

Hiihdin äsken jäällä, niin täydellisessä hurmoksessa maisemista, että unohdin itseni tyystin siihen hetkeen ja musiikkiin, joka pauhasi korvissa. Kotimatkalla sitten tajusin, että olen laulanut tunteella musiikin mukana varmaankin koko matkan, ainakin hyvän tovin jo.

Samassa iski vanha häpeä; entä jos joku on kuullut? Apua! Keho muistaa niin tarkalleen tämän kokemuksen, että huh, mitkä kuristavat köydet pitkin vatsaa ja kaulaa kulkivatkaan! Olin hetken aikaa pelkkää kehollista tuskaa. Miten saatoin olla niin varomaton?? Ajatus herätti kehon, ja keho paiskasi minut keskelle kipeää muistoa elämään sitä uudelleen, aivan kuin se tapahtuisi juuri nyt.

Minulla on lapsuudesta todella piinallisen häpeän värittämä muisto, trauma, liittyen laulamiseen. Minut on nolattu ja nöyryytetty niin totaalisesti, että lopetin laulamisen kokonaan. Jopa yksin ollessani. Jos jossakin piti laulaa, liikutin huuliani, mutta pysyin visusti hiljaa. Tuohon kehon kantamaan häpeään liittyi kaulanlihasten jännittäminen, hengittämisen työläys, itsen huomaamattomaksi tekeminen ja koko kehon kannattelu jäykistyneenä kaikilla mieleni suomilla voimilla. Aika vaikea oli laulun virrata vaivatta ja kauniisti kireydestä kipeästä kehosta. Kun piti laulaa, halusin kadota, vajota maan alle. Ja tuo olotila valtasi vähitellen myös muitakin hetkiä, jotka eivät edes liittyneet laulamiseen, vaan itseni ilmaisemiseen.

Siihen aikaan, kun olin lapsi ja nuori, oli vielä laulukokeita. Piti laulaa opettajalle, tai luokan edessä, kun opettaja säesti pianolla. Sitä kauhun määrää, jonka pieni keho joutui sisällään pitämään usein viikkokausia, on vaikea kuvailla! Muistan monta laulukoetta, kun sain vain pihinää ja vinkunaa kurkusta ulos, jotakin sairaan eläimen uikutusta muistuttavaa. Korvissani kaikui samaan aikaan ne ivaavat, nöyryyttävät lauseet laulutaidoistani, kun yritin saada kurkustani edes jotakin ulos. Ja miten se mitä tuli ulos, vain lisäsi häpeätaakkaani, pitkälle aikuisuuteen.

Kipeintä teki se, etten päässyt enää kuoroon. Jouduin yhteydestä erillisyyteen. Pääsen niin helposti ja vaivatta takaisin noihin hetkiin, vaikka aikaa on kulunut jo pieni iäisyys. Näissä hetkissä menen edelleen hetkeksi pienen itseni tueksi, annan myötätuntoa ja lohtua.

Minulle on tultu nauramaan asiasta myöhemmin aikuisuudessa, sillä eräät oppilaat olivat todistaneet yläasteaikaista häpeän ja kauhun värittämää laulukoetilannettani piilosta. Ja tämän aikuinen ihminen sitten koki tärkeäksi saattaa tietoisina lauseina ulos, ivallisesti nauraen. Siinä vaiheessa olin tehnyt jo terapiatyötä vuosia, joten osasin nähdä hänen ivansa takana piilossa olevan häpeän; ”häpäisen sinut, ettei huomio kiinnity omaan häpeääni”. Näinhän se usein on. Kun on oman häpeänsä kanssa sinut, ei ole tarvetta häpäistä ketään, ei pienentää eikä nostaa jalustalle. Mutta valehtelisin jos väittäisin, ettei se missään tuntunut. Vaikka olen terapeutti, en ole immuuni satuttaville sanoille tai tunteille. Ja kun lapsuuden kokemuksiani häpäistään, se vahvistaa sisäisen lapseni kokemusta kelpaamattomuudesta ja viallisuudesta. Ja tämä on yksi henkilökohtaisimmista alueista, joita voi häpäistä; ääni, jolla ilmaisee itseään ja olemassaoloaan.

Kerroin itselleni tarinaa monta, monta vuotta, että olen surkea laulamaan ja että ääneni on todella nolo, karmaiseva suorastaan. Joten pysyin hiljaa, minun oli pysyttävä hiljaa, vaikka sieluni kaipasi laulamista. Olen vasta myöhemmin kaiken trauma- ja kehotyöskentelyn, itsetutkiskelun ja viisaiden ystävieni myötä ymmärtänyt, miten vahvasti laulaminen ja lauluäänen häpäisy liittyvät ylipäätään oman itsen hahmottamiseen; äänen muuhun käyttöön ja sen löytymiseen, tunteisiin, oikeuteen omaan ääneen, rajoihin ja paikan löytämiseen maailmassa.

Olen kuunnellut lapsuuden nauhoituksia, joissa vielä uskallan laulaa, uskallan vielä käyttää ääntäni. Eikä äänessäni ole mitään vikaa. Vain muutama ivallinen lause, ja se salpasi ääneni vuosikymmeniksi. Mikä voima sanoilla onkaan, hyvässä ja pahassa. Ja mitä tärkeämmältä ihmiseltä sanat tulevat, sitä vahvempi valta niillä on.

Kaikki muuttui, kun sain ensimmäisen lapsen. Huomaamattani aloin hyräillä ja tavailla vanhoja lastenlauluja. Ja kun aloin hyräillä ja laulaa uudelleen, matkustin kuin aikakoneella lapsuuteeni ja muistin, kuinka tein jo hyvin pienenä omia laulunpätkiä ja miten rakastinkaan siansaksalla lallattelua. Laulaminen on jotakin syvää, autenttista meissä, uskon. Jotakin, joka kuuluu meihin yhtä vahvasti kuin iho.

Yksinkertaisten lastenlaulujen ja lasteni avulla pääsin takaisin kosketuksiin oman ääneni kanssa. Ja oikeastaan vasta sitten aukesi silmät sille, miten vaikea minun todella oli ollut omaa ääntäni tehdä kuuluvaksi ylipäätään elämässä, itseäni näkyväksi ja voimaani virtaavaksi. Tässäkin asiassa lapset ovat olleet alkusysäys ymmärrykselle ja opeilleni. Muskarit, yhdessä laulaminen ja leikkiminen, toistemme kannustaminen, yhdessä jaettu riemu ja omat pelleilylaulumme ovat olleet minulle tie takaisin laulun iloon! Heidän kanssaan uskallan laulaa sydämeni kyllyydestä! Lapset auttoivat minua löytämään oman ääneni. Ei mikään pieni lahja.

Heidän kanssaan en tarvitse suojia kehooni, lihakset ovat rennot, olen turvassa – ja ääneni virtaa vapaana. Teinien kanssa meillä on tapana hoilata palkeet auki automatkoilla, riemulla ja tunteella. Nuorimmaisen kanssa laulamme aina ja kaikesta. Iloitsen syvästi siitä, että kaikki kolme uskaltautuvat laulamaan aidoimmalla äänellään, vailla varautuneisuutta tai teeskentelyä.

Uskon, että laulaminen vahvistaa meitä, yksin ja yhdessä, piirtää rajojamme vahvemmaksi, kasvattaa luottamusta ilmaisemaan myös omia mielipiteitään, uskallusta olla näkyvä, kokea yhteyttä itseen ja muihin ja ymmärtää ja kokea tunteita.

Laulu ei siis ole vain laulamista. Se on sielunhoitoa ja yhteenkuuluvuutta. Se parantaa, hoitaa, ennaltaehkäisee. Laulu on ääntä, ja ääni on yhteydessä elinvoimaan.

Tyttäreni lauloi aikoinaan Metku-kuorossa. Kaikki mahtuivat mukaan, meno oli riemukasta, se kutsui yhteyteen ison joukon lapsia ja aikuisia. Näytös oli aina täynnä tunnetta ja tuikkivia silmiä. Isot ja pienet yhdessä. Tuollaisessa laumassa on valtava voima, siellä on turvallista jännittää ja onnistua, vahvistua ja olla osa suurempaa. Tuoda oma ääni osaksi joukkoa. Ja kuorokonsertti oli juhla tuolle kasvun matkalle. Se oli kuin lasten heimon siirtymäriitti pienistä kuoroista valtavaksi laulun mereksi. Niin kaunista ja voimakasta katseltavaa ja kuunneltavaa.

Yksin on vaikeaa löytää oma äänensä, oma paikkansa. Me tarvitsemme toisiamme.

Kuinka moni meistä laulaa joukossakin hiljaa, epävarmana oman laulunsa nuotilleen osumisesta? Tai kadottaa äänensä hallinnan, kun pitäisi puhua muiden edessä? Kaulalihakset kireinä, hengitys hankalana ja pinnallisena? Ja vaikka ääni olisi kuinka upea laulaa, tai puheenvuoron sanat täynnä merkityksellisyyttä ja viisautta, jos niistä puuttuu voima, niistä puuttuu varmuus ja rohkeus ottaa tilaa ja tulla näkyväksi ja kuulluksi.

Kuinka moni meistä nielee sanansa, vaikka kaikki itsessä haluaisi huutaa ne ilmoille? Häpeän hiljentämänä. Niinpä. Meidän käsityksemme laulusta on melko suppea, jos sillä ajatellaan vain sitä, kuka laulaa kauniisti ja kuka ei. Meidän käsityksemme äänestä on melko suppea, jos se on ”vain ääntä”.

Kun tein matkaa itseeni ja tutustuin häpeääni, äänen kanssa työskentely oli isossa osassa. Ei ollut sattumaa, että tielleni osuivat myös chakrat ja niiden merkitys. Kurkussamme sijaitsee yksi energiakeskus, kurkkuchakra. Se on kommunikaation keskus ja vaikuttaa siihen, miten ilmaisemme itseämme ja kuuntelemme muita. Sen tehtävä on ilmaista myös tarpeita ja tunteita, luoda vahva ja aito yhteys itseen ja muihin. Kun kurkkuchakra toimii hyvin, on ajatuksien ja tunteiden ilmaiseminen helppoa. Valitsemme sanamme viisaasti ja osaamme puolustaa itseämme ja toisia tarvittaessa.

Tasapainossa oleminen tekee kantajastaan rehellisen ja helposti lähestyttävän. Kun chakra on epätasapainossa, saattaa puheääni olla eloton, tai tunteiden näyttäminen ja omien mielipiteiden sanominen vaikeaa. Yliaktiivinen chakra taas saa ihmisen puhumaan kovaa ja liikaa, jolloin kyky kuunnella muita katoaa.

Jos tunnet, kuten minä tunsin pitkälle aikuisuuteen, häpeät lauluääntäsi, sen takana voi ehkä olla jokin suurempi oppi. Kurkku ja ääni edustavat kykyä pitää puoliamme, rohkeutta tuntea, kykyä pyytää sitä mitä tarvitsemme ja voimaa sanoa ”MINÄ OLEN”.

Olen siis oikeastaan kiitollinen. Ilman tätä haavaa olisin jäänyt vaille monenmoista oivallusta, kokemusta ja riemua itseni löytämisestä. Ajattelen, että yksi suurimmista tarkoituksista elämässä on kasvaa erillisyydestä takaisin yhteyteen. Kasvaa aidoksi, omaksi itsekseen, ollen osa suurempaa. Kasvaa niin uteliaaksi oman tarinansa suhteen, että sen merkityksellisyys aukeaa. Elämä itsessään ei ole meille mitään velkaa, mutta mitä pidemmälle kuljen, sitä enemmän ajattelen, että olen paljosta velkaa elämälle.

Merkityksellisyys ja kiitollisuus kulkevat rinnakkain. Merkityksellisistä elämäntapahtumista ei välttämättä edes halua löytää tarkoitusta, mutta oppeja niistä voi löytää. Hoitamaton trauma voi olla kantajalleen monin tavoin invalidisoiva, mutta hoidettu trauma sen sijaan on usein lopulta lahja. Elämän kauneus, syvyys ja yltäkylläisyys ei siis lopulta ole kiinni siitä, mihin ympäristöön synnyt, vaan kuinka syvälle itseesi uskallat sukeltaa.

Minusta on kutkuttava ajatus, että minä, joka niin pitkään häpesin ääntäni, käytän sitä yhtenä tärkeimmistä työkaluistani hypnoterapeuttina. Elämällä on outo, mutta loistava huumorintaju, eikö?