Haastattelussa sisustusarkkitehti Marko Paananen

Marko Paanaseen on luonnollista yhdistää sana rohkeus. Se kuuluu hänen tarinoissaan, se näkyy hänen työskentelyssään ja myös tavassa kohdata ihmiset ja tilanteet. Marko kertoi minulle erään keskustelumme yhteydessä opetelleensa rohkeaksi. Tuo ajatus ei jättänyt minua rauhaan. Halusin tietää, mitä hän tarkoitti rohkeaksi opettelemisella, kuinka hän sen teki – ja miksi.

Tämä haastattelu on kaikille teille, jotka ajattelette, että sitä joko syntyy rohkeus repussaan tai ei. Tämä haastattelu on erityisesti kaikille nuorille, jotka kamppailevat pelkojen tai uskalluksen kanssa. Tämä on painavaa asiaa rohkeudesta, pilke silmäkulmassa.

Rohkeus oli valinta

Miten olet vahvistanut rohkeuttasi, Marko?

Olin kamalan ujo, herkkä ja arka lapsena. Jouduin kuitenkin opettelemaan itseeni tukeutumista jo nuorena, kun olin 17-vuotiaana opiskelemassa Amerikassa. Meillä on aina olleet hyvät ja kivat perhesuhteet, minulla on ollut aina hyvä perusturva. Tunsin sen olemassaolon välimatkasta huolimatta Amerikassakin, mutta samaan aikaan oli ymmärrys siitä, että jos jokin akuutti hätä iskee, joutuisin selviämään siitä ensin itse. Perhe pääsisi paikalle aikaisintaan kolmen päivän päästä. En niinkään koskaan päättänyt, että nyt ”arkuus” saa loppua, vaan että minun pitää vahvistaa tiettyjä asioita itsessäni, jotta minulla on tarvittavat työkalut ja suojamuurit. Kun läheisten rinki ei ole siinä, on luovittava yksin.

Sellaisen ihmisen, jolla ei ole perusturvaa, kannattaa sellainen ehdottomasti kasvattaa. Kannattaa aloittaa vaikka vain kuvittelemalla, että se on olemassa. Ihminen voi kehittää itselleen filosofian, joka kannattelee. Jotkut sanoo ”meidän isä aina sanoi…”. Yhtä hyvin se voi olla ”Elvis aina sanoi..” Se on ikään kuin ankkuri, jonka avulla voi lähteä vahvistamaan ja kasvattamaan itseään haluamaansa suuntaan. Ankkureiden ei tarvitse olla niin isoja ja painavia, kuin luulisi, että ne toimivat ankkureina.

On ehkä outoa sanoa näin, mutta minusta on tärkeää, että olen rehellinen; homous on vaikuttanut päätökseeni olla rohkeampi. Tiesin, että on olemassa asia, josta minulle ei ikään kuin hurrata. 80-luvulla ei ollut yhtään ainutta julkihomoa, paitsi Elton John. Ajattelin, että homous on haaste, joka minun täytyy jollain tapaa kohdata. Vaikka se kohtaaminen olisi sitten sen piilottaminen.

Minulle rehellisyys ja rohkeus ovat kauhean lähellä toisiaan, ne ovat veljekset. Ajattelin, että minun on pidettävä asiat aitona ja rehellisenä. Jos aiot pitää jotain asiaa aitona ja rehellisenä, joudut joka päivä pienissä teoissa valitsemaan aina sen rohkeamman, rehellisemmän vaihtoehdon. Olen aina ajatellut, että haluan elää elämäni niin, että olisin tarpeeksi rohkea sanomaan asioita, jotta ei tarvitsisi vaihtaa kadulla puolta, kun joku epämiellyttävä ihminen tai tilanne tulee vastaan. Päätin, etten piilottele. Ja siitä tulee se harjoitus! Kun kohtaat pienissä asioissa rohkeuden, rohkeuden asiat suurenevat koko ajan. Lopulta uskallat kohdata ne isommissakin asioissa. Enkä tarkoita harjoittelulla sitä, että ”mä soitan pianoa, tanssin ja rohkeilen”, vaan tietoisia valintoja. Se ei ole aina hirveän kivaa, mutta se tehdään itsensä eduksi. Toisto mahdollistaa oppimisen.

Monta kertaa mietin nuoria, että kunpa he ymmärtäisivät, että kaikki lähtee pikkuaskeleista. Nuoret joutuvat vähän harmilliseen tilanteeseen, kun he ajattelevat, että kaikki, jotka ovat menestyneet, ovat aina handlanneet joka tilanteen. Vaikka se näyttää tässä iässä siistiltä paketilta, niin kaikki tekee virheitä. Niistä vaan liikutaan eteenpäin. Edelleen käy välillä niin, että vertauskuvallisesti olen toisella puolen tietä, kun kohtaan jotakin epämiellyttävää. Olen jo väistämässä keskellä ajotietä, kunnes päätän, että ei, minä kohtaan tämän nyt! Ja sitten käännyn takaisin, kohtaan sen asian. Tiili kerrallaan, sanoisin, talot ja rohkeus rakennetaan tiili kerrallaan.

Laskeutumislauseet

Tanssinopettajallani Amerikassa oli lause, jota ihailin. ”This is not a pleasant thing to say, and I’m sure it’s not a plesent thing to hear.” Ja ajattelin, että se resonoi nuorten ihmisten kanssa. Se kertoo heti kuulijalle, että asia on sanottava, vaikka sanoja tietää, että se tulee kirpaisemaan. Pieni vivahde ero, but it makes all the diffrence. Se on kuin lentokoneen laskeutumislause. Kone on ilmassa, sen on päästävä kentälle. Voit tippua, tai voit laskeutua hallitusti. Ja nämä lauseet ovat juuri sitä hallittua laskeutumista. Ne rauhoittavat kuulijaa ja antavat tilaa, asiat tulee esitettyä pehmeämmin.

Kannustankin, että opettele joku fiksu lause, joka on juuri sinun suuhusi sopiva ja jolla on helppo aloittaa, oli tilanne mikä tahansa. Elämässä voi olla eri asteisia ”tiukkuustilanteita” ja lauseita voi olla monenlaisia; aina kun olen tällaisessa tilanteessa, sanoitan sen näin. Sosiaalisissa tilanteissa on kyse siitä, että joko aloitat, tai vastaat jonkun toisen aloitukseen. On helpompaa mennä tilanteisiin, jos sinulla on leikkisästi sanottuna hätälauseita, jotka koet luontevana.

Jos koen missään tilanteessa itseäni kohtaan esimerkiksi hyökkäävyyttä, niin saatan helposti tehdä niin, että otan sitä ihmistä kevyesti käsivarresta kiinni ja sanon: ”Mun täytyy kyllä sanoa, että..”. Sillä aloituksella laskeutan sen lentokoneen. Jos en saa sitä alkua, kanssakäyminen voi ajautua helposti väärille urille. Ja jos olet arempi, laskeutumislauseet myös helpottavat itsensä puolustamista.

Vastuu omasta käytöksestä, myös vaikeissa tunnetiloissa

Rohkeus on siis harjoittelua, ja harjoitteluun kuuluu olennaisesti myös epäonnistuminen. Epäonnistumiseen taas kuuluu häpeä. Miten olet oppinut säätelemään ja sietämään häpeää?

Tuntuu hassulta sanoa, että vertailemalla, koska se on vähän niin kuin häpeän ydinkin, mutta vertailemalla.

Joskus epäonnistuminen tuntuu ihan ikenissä, kuin olisi syönyt sitruuna, se tunne on niin karvas. Sellaisissa tilanteissa vertaan, että mikä elämässäni tuottaa mielihyvää, jos tämä asia tuottaa mielipahaa. Ja minulla on eräs sellainen ystävyys, jota todella pidän arvossa. Käännän asian ympäri; jos olisin onnistunut, mutta minulla ei olisi tätä ystävyyttä, olisivatko asiat enemmän kohdallaan? Toki jos epäonnistut itsellesi todella, todella merkityksellisessä asiassa, vertailu ei toimi. Se toimii tilanteissa, kun epäonnistumisen katkera karkki maistuu suussa ja alat fokusoimaan kaiken energian siihen. Silloin ikään kuin peitän sen karvaan maun makealla. Syy, miksi teen niin, on se, etten tee sillä karvaalla mitään. Koettu tappio ei ole niin merkityksellinen, että haluaisin jäädä siihen kiinni.

Epäonnistuminen voi saavuttaa sinut parempiin tuloksiin, se voi olla käyttövoima. Häviön tai epäonnistumisen kohdattuani voin myös tarkkailla itseäni. Miten tämä vaikuttaa minuun? Haluanko esimerkiksi loukata toista tai vähän tölviä, kun itseä suututtaa tai ärsyttää? Nämä ovat valintoja. On valinta olla avomielinen, ystävällinen tai charmantti siitä huolimatta. Pidän sitä ihan inhimillisenä, että haluat näpäyttää tai tiuskia, mutta kysymys kuuluu, aiotko tehdä niin? En väheksy impulssia, mutta ihmisellä täytyy olla jotain keinoja muokata ja säädellä omaa käytöstä.

On tärkeä huomioida itsessä kateus, viha, häpeä, tappio – asiat, jotka eivät maistu hyvälle. Ja turha sanoa, että minä en tunne näitä tunteita. Kaikki tuntevat niitä joskus. Isäni sanoi minulle ja siskolleni hyvin nuoresta pitäen, että ”Mä toivon, ettette te valehtele mulle ja äidille. Mutta valehdelkaa vaikka meille mieluummin, kuin itsellenne”. Itse saatan kadehtia jonkun kroppaa tai jotain upeata nahkalaukkua, tai flyygeliä. Kateus tuntuu mielestäni jollain tapaa epäonnistumiselta, että enpä ole saanut tätäkään itse hoidettua. Kun kateus nousee, omasta ”epäonnistumisen vihkosta” tulee esiin kaikki mahdollinen.

Lopuksi täytyy kyllä sanoa, että rohkeus on kaikkien saavutettavissa. Karisma tai hauskuuttaminen eivät ole harjoiteltavissa, mutta rohkeus on! Sinusta voi tulla harjoittelemalla rohkea! Rohkeus ei ole pelon puutetta, vaan toimimista siitä huolimatta. Lapsena sitä ajatteli, että sitä joko on tai ei ole rohkea ja että rohkeat ihmiset eivät pelkää. Jos pitää standardina sitä, että on rohkea, kun ei pelkää, niin sitä tilannetta ei tule koskaan. Varsinkaan, jos tavoiteltava asia on itselle merkityksellinen. Ja siitä tulee meidän hieno sanonta ”onni suosii rohkeaa”.