Kompleksinen trauma ~ kompleksinen PTSD

Olen ollut viime viikot hyvin tiiviisti trauman äärellä. Jostain syystä se tuodaan luokseni uudestaan ja uudestaan, asioiden ja ihmisten muodossa. On ehkä siis aika yrittää pukea kohtaamaani arkisiksi sanoiksi.

Ja puhun nyt pelkästään kompleksisesta PTSD:stä (post-traumaattinen stressihäiriö), siitä, joka syntyy usein lapsuudessa ja suhteessa hoivaaviin aikuisiin. Siitä, josta on hyvin vaikea saada kiinni, mutta joka elää niin kehossa kuin mielessä, kuin käenpoika, kukkuen aina väärällä hetkellä. Saan seurata sitä eri-ikäisten elämäntarinoissa, eikä minua lakkaa hämmästyttämästä miten monin eri sävyin, oirein ja kaavoin se oireileekaan. Se, mikä kuitenkin on usein yhteistä ikään katsomatta, on se, että niin nuoret kuin me aikuisetkin ihmiset tavallaan kiellämme itseltämme lapsen järkytyksen ja turvattomuuden olemassaolon sisällämme.

Kun nuori tai aikuinen katsoo taaksepäin aikaa, jolloin on ollut lapsi, ja elämässä on tapahtunut hoivan eriasteisia laiminlyöntejä, jotka vaikuttavat turvan kokemukseen, on reaktiona usein ymmärrys laiminlyöntiä kohtaan.

”No se oli sitä aikaa”

”Ei se nyt niin ihmeellistä ollut, monilla oli asiat paljon huonommin”

”Kyllä mä ymmärrän, ei se helppoa ollut niilläkään, enkä mä ollut mikään helpoin lapsi.”

Näin mieli toimii, se suojelee meitä katsomasta asioita kivuliaan rehellisesti silmiin, se suojelee meitä kivulta, kipeiltä tunteilta ja kehotuntemuksilta. Eli katsomme tuota lapsen kokemusta aikuisen tai nuoren silmin. Ymmärrys on silloin eri, kypsempi, ja pienen lapsen kokemus jää kohtaamatta.

Lapsuuden trauman oireet aikuisiässä: keho muistaa

Lapsi leikkii omassa huoneessa ja kuulee, kun vanhemmat riitelevät. Ilma sähköistyy, sydän alkaa takoa, pelko hiipii pieneen kehoon ja kyyneleet pyrkivät silmiin. Vaikka kuinka ryömisi piiloon, peittäisi korvat ja pakenisi mielensä syövereihin, kehossa tuntuu pelko. Riitelyn äänet kovenevat, rysähtää – ja sitten tulee aivan hiljaista. Pieni keho on aivan turta, veltto, lamaantunut, mielikin vaikenee. Pian joku tulee avaamaan oven ja kaikki palaa ennalleen. Näennäisesti ennalleen. Aikuisena asiaa muistelee, että ”No kyllähän ne joskus riitelivät, rajustikin, mutta ei mitään pahempaa.” Mutta keho muistaa.

Lapsi yrittää kurottaa kätensä kohti äitiä, pyytää lohtua. Äiti kääntää selän, koska jotakin on kesken, ehkä ruoanlaitto, ehkä on kiire, ehkä puhelin, läppäri tai työt vievät kaiken huomion. Lapsi näkee kasvot muttei katsetta, joka katsoisi silmiin, tai ehkä hän näkee selän, joka on suuri, kova ja kylmä. Lohtu jää saamatta, silläkin kertaa. Vatsassa on sulamatonta surua, kerroksittain. Viesti on lapselle musertava. Aikuisena asiaa muistelee ”No ei meillä hirveästi syliä jaettu.” Keho kuitenkin muistaa.

Aikuisten mielestä harmittomaan ”’”muutaman lasillisen”’” juomiseen voi liittyä pienen ihmisen silmissä hämmennystä ja ahdistusta. Käytös muuttuu, äänensävy ja voimakkuus, tapa puhua, kehon viestit. Olen työssäni tavannut monta aikuista, jotka ovat huomanneet lapsena vanhempansa käytöksestä välittömästi, jos tämä on nauttinut alkoholia – vaikka perheessä ei varsinaista alkoholiongelmaa olisikaan ollut, tai vanhempi olisi ollut hiprakassa pelkästään hauskaa seuraa.

Se mitä ajattelemme tapahtuneista mielen tasolla nuorina tai aikuisina, on täysin eri, kuin mitä olemme kokeneet lapsina. Mutta keho muistaa. Se kertoo tarinaa erilaisin oirein; migreeninä, tunne-elämän vaikeuksina, autoimmuunisairauksina, kipuina, särkyinä, riippuvuuksina, unihäiriöinä, ahdistuksena, ärtymyksenä, vireystilan vaihteluina, sydänoireina jne. Psyykkisistä oireista puhumattakaan – lista on pitkä. Kehomme on menneisyyden kartta. Tuota karttaa voi lukea ja opiskella, katsella ja kuunnella – ja lohtuna; sitä on mahdollista myös muokata, piirtää aivan uusia maisemia ja paikkoja, joissa on turvallista.

Kompleksinen trauma: lapsen sietokyvyn rajat ja näkymättömät haavat

Kompleksisen trauman äärellä ollaan lapsen tunteiden ja tuntemusten äärellä. Se tekee kipeää, sinne on vaikea katsoa, on vaikea kohdata se, miten yksin noissa hetkissä onkaan ollut. Ja usein tuo lapsi haluaa edelleen suojella huolenpitäjiään. Koska sellaisia lapset ovat; lojaaleja, sopeutuvia, ehdoitta rakastavia. Kaikenlaisissa kasvuympäristöissä.

Kompleksisen trauman syntyyn ei tarvita fyysistä väkivaltaa. Riittää, että ei tule nähdyksi. Riittää, että kokee musertavaa häpeä ilman myötätuntoa. Riittää, että saa tyytymättömiä tai uhkaavia katseita, vailla ainuttakaan sanaa, mutta merkityksiä sitäkin enemmän. Riittää, että kokee erillisyyttä. Riittää, ettei tule autetuksi ja kohdatuksi tunteidensa kanssa. Riittää, että kokee jäävänsä yksin, kokee yksinäisyyttä. Riittää, että pelkää, kokee turvattomuutta – vaikka aikuisen mielestä siihen ei olisi ilmiselvää syytä. Riittää, että kuulee pelottavia asioita. Riittää, että joutuu murehtimaan aikuisten jaksamista, aikuisten tunteita, aikuisten asioita. Riittää, että jää vaille itselle riittävän hyvää lohdutusta, huolenpitoa, läheisyyttä, arvostusta.

Ratkaisevaa on se, miten usein, miten toistuvasti, ja kenen toimesta. Ratkaisevaa on lapsen sen hetkinen sietokyky. Koska lapsen sietokyky on vielä hyvin pieni, ja koska hän ei voi paeta elinympäristöstään.

Kompleksisesta traumasta on usein vaikea saada kiinni, ja se voi kehittyä myös näennäisen hyvässä hoivasuhteessa. Lapsella voi olla puhtaat vaatteet, ruokaa pöydässä, koulu hoidettuna, kaverisuhteet näennäisen kunnossa – mutta silti sisällä elää erillisyys ja epämääräisen paha olo, jota sitten keho nostaa näyttämölle erilaisin oirein, tai mieli oppii kompensoimaan tyhjyyttä loputtomalla suorittamisella, pärjäämisellä ja menestymisellä. Että edes jollain mittarilla kelpaisi, saisi olalle taputtelua ja kehuja, sisäisen turvan edes pankkitilin saldosta. Ja silti olo on epämääräisen tuskainen. Joskus helpotus löytyy suorittamisen sijaan päihteistä, joskus molemmista.

Kompleksinen PTSD: kohtaamattomien tunteiden vaikutus arjessa

On helpompi hyväksyä PTSD:n olemassaolo, jos sille on selkä syy; onnettomuus, sota, väkivaltainen tapahtuma tai vaikkapa läheisen kuolema. Se tekee omasta olosta ymmärrettävän, sanoitettavan, siedettävämmän, selitys on hyväksyttävä. Kun puhutaan kompleksisesta PTSD:stä, olo on kaikkea muuta kuin siedettävä ja hyväksyttävä. Sen kantaja usein pienentää, etäännyttää, mitätöi ja vähättelee oireitaan. Tai kieltää. Ja ne lapsen tunteet, jotka eivät aikanaan ole päässeet kehosta ulos (viha, pelko, raivo, pettymys, hämmennys, häpeä, inho, kauhu, epäoikeudenmukaisuus jne.), jäävät uudelleen kohtaamatta.

Ja kun meitä hipaisee pienikin aistimus, muistutus ajatusten tai tunteiden tasolla, joka etäisesti muistuttaa koetusta, keho aktivoituu. Uudelleen ja uudelleen. Ja kaikki käy salamannopeasti. Silmitön raivo, joka ei ole suhteessa sen hetkiseen tapahtumaan. Äkillinen tuskaisuus, ahdistus, joka nousee kuin tyhjästä. Omien lasten pintaan nostamat tunteet ja niiden sietämisen vaikeus, ja äkkiä huomaa toimivansa kuten omat vanhemmat, vaikka vannoi, ettei koskaan tekisi niin.

Parisuhteen konfliktitilanteissa pakeneminen, tai uhriutuminen ja loukkaantuminen, kaikki on toisen syytä. Tai ehkä on vaikea pitää omista rajoista kiinni, ja passiivisaggressiivinen viha leimuaa rinnassa, päätä pakottaa ja kurkkua kuristaa, silmissä salamoi, mutta ilmekään ei värähdä. Voi olla, että muiden tarpeet menevät aina edelle, kunnes omia tarpeitaan ei enää tunnista, ehkä niitä ei ole koskaan tunnistanutkaan.

Olo on yksinäinen, näkeekö, kohtaako, ymmärtääkö täällä kukaan? Joskus työ, raha, seksi, alkoholi, huumeet, lääkkeet tai ruoka tuo sen turvan tunteen, joka sisällä odottaa täyttymistä. Pysähtymisen, rauhassa olemisen ja hiljaisuuden sietämisen vaikeus, tai totaalinen lamaantuminen aika ajoin, jolloin pienikin ääni tai vaatimus muilta ajaa hulluuden partaalle. Levottomuus sisällä, pauhaava, laukkaava tai lamaantunut mieli.

Heitä on lastensuojelulaitokset täynnä. Mutta myös ihan tavallisissa perheissä, tavallisina vanhempina, näennäisesti hyvinkin pärjäävinä, joilla on kaikki näennäisen hyvin, mutta jotka kokevat hämmentyneinä epämääräistä pahaa oloa. Mutta on helpompi puhua stressistä, ahdistuksesta, masennuksesta, ruuhkavuosien uupumuksesta, burn outista, selkäkivusta, migreenistä ja kaikesta kivusta ja särystä, mistä tahansa, mikä ei liity lapsena kokemaansa kipuun.

Uskallan väittää, että jokainen meistä kokee jonkin asteisen trauman jossakin vaiheessa elämää. Uskallan väittää, että jokainen vanhempi jollakin tasolla traumatisoi lapsensa. Miksi tätä asiaa on sitten niin vaikea kohdata? Koska siihen liittyy paljon häpeän ja pelon tunteita, jopa syyllisyyttä. Kaikkea sitä, joka tekee meistä inhimillisiä.

Trauman hoito: matka kohti itsetuntemusta, turvaa ja hyvinvointia

Traumatisoituminen on yleisempää kuin kuvitellaan. Trauma on sanana vaikeasti lähestyttävä tosi paikan tullen. Toisaalta sitä käytetään liikaa arjessa ja liian vähän silloin, kun pitäisi. Se, että kohtaa traumansa ei tarkoita sitä, että syöksyy syyttelemään ihmisiä ja välit katkeavat. Se tarkoittaa sitä, että ottaa omasta elämästään vastuun, lisää itsetuntemustaan ja itsemyötätuntoa, pyrkii kohti tasapainoa ja hyvinvointia, ei siirrä omia traumojaan eteenpäin, kasvaa omassa vanhemmuudessaan ja kumppanuudessaan, mutta ennen kaikkea vahvistaa itselleen sellaiset rajat, joiden ulkopuolella pysyy kaikki, mikä on itselle ja omalle hyvinvoinnille vahingollista. Se tarkoittaa sitä, että rakentaa itselleen sisäisen turvan, sen, joka on meidän kaikkien syntymäoikeus.

Tie on pitkä, mutta sitkeys palkitaan. Elämä on kaunista, herkkää ja ihmeellistä, eikä toipumisen voimaa voi kuin ihailla. Trauman voiman huomaa sen koko laajuudessaan usein vasta sitten, kun todella kokee olevansa turvassa.