Skip to main content

Kaikki suuri kypsyy hiljaa. Siksi meille on annettukin koko elämän verran aikaa oppia ja kasvaa. Me kohtaamme elämämme aikana asioita, joista jää meihin jälki. Jotkut jäljet eheyttävät, toiset aiheuttavat kipua läpi koko elämän. Toisinaan tunnistamme ja tiedostamme nuo jäljet, kun taas jotkut jäljet tekevät meissä piiloutuneena työtään, vaikuttavat tapaamme olla ja kohdata. Nuo jäljet ovat oppejamme. Lapsille sanotaan, että niitä asioita, jotka tuntuvat vaikeilta, pitää vain opetella. Samoin on meillä aikuisilla.

Minun ikuinen opettelun aiheeni on tulla näkyväksi. Sillä nyt on se hetki, jolloin täytyisi uskaltaa. Täytyisi uskaltaa astua verhon takaa, antaa ihmisten katsoa itseäni juuri sellaisena kuin olen. Epätäydellisenä, keskeneräisenä, herkkänä, minuna. Kestää se, että aina on niitä, joita ei miellytä. Järki tietää, mutta tunteet epäilevät: onko tässä mitään järkeä, miksi teen näin? Olenko minkään arvoinen, jos minusta eivät kaikki pidä? Ketkä kaikki? No tietysti ne kaikki maailman 7,8 miljardia ihmistä. Järki ymmärtää, mutta tunne ei vielä anna periksi. Nähdyksi tuleminen on ollut, ja on edelleen, minulle hyvin kivuliasta ja epämiellyttävää.

Meistä monet tunnistavat nähdyksi tulemisen pelon. Nähdyksi tuleminen on kuitenkin meidän jokaisen perustarve. Jos ei tule nähdyksi, ei ole olemassa; minua ei nähdä, minuun ei reagoida. Ja koska en elä muiden katseissa, minussa on oltava jotakin vikaa. Jos en kelpaa muille, miten voisinkaan silloin kelvata itselleni, hyväksyä itseni? Tilalle astuu viha, pelko, lamaantuminen.

Mutta jospa muuttuisin, muokkaisin itseäni niin, että kelpaisin? Vähän ahkerammaksi, kiltimmäksi, sopeutuvaisemmaksi, ehkä kenties auttavaisemmaksi? Antaisin itsestäni vielä vähän enemmän, pyytäisin vielä vähemmän? Tai jospa saavuttaisin vielä vähän lisää, vielä vähän suurempaa, kelpaisinko silloin? Olisinko silloin arvokas?

Nähdyksi tulemisen pelkoon liittyy vahvasti häpeä. Häpeä minuudesta, identiteetistä, omista tunteista ja tarpeista, ajatuksista ja monesti myös kehosta. Moni meistä pienentää itseään, suurentaa itseään, muuttuu ehkä seuran mukaan ja lopulta kokee hieman hämmentäviäkin tunteita; ärtymystä, kiukkua, väsymystä, tyytymättömyyttä. Itsensä muovaaminen toisten valamiin muotteihin on todella uuvuttavaa.

Miksi itsensä näyttäminen sellaisenaan on sitten niin pelottavaa? Olemme toisillemme peilejä. Jos peilistä katsoo takaisin torjunta, tulemme hylätyksi. Hylätty on sellainen, joka on jätetty yksin ja heitteille. Hylätty ei ole tarpeeksi hyvä, hylätty ei kelpaa. Hylätyn olemassaolo ei ole edes toivottu. Hylätty on hylätty juuri sen vuoksi, kuka ja mitä hän on. Siksi itsensä näyttäminen on vaikeaa. Hylätyksi tulemisen pelosta.

Hylkääminen aiheuttaa häpeän haavan, syvän ja kipeän. Hylätä voi niin monin eri tavoin. Katsomalla ohi, jättämällä ulkopuolelle, vaikenemalla. Sallimalla muiden hylätä. Meillä kaikilla on tarve kuulua johonkin, olla osa jotakin, heijastua rakkautena toisten katseista. Se tarve on meissä kehdosta hautaan. Tarve olla rakastettu ja rakastaa. Tarve olla hyväksytty.

Minä olen piiloutunut itseltäni monta vuotta, olen ollut kadoksissa itseltäni. Olen taivaltanut vuosikymmeniä, ennen kuin olet tunnistanut hylätyksi tulemisen aiheuttaman häpeäni ja tehnyt sen kanssa sinunkaupat. Olen istunut kahvikupin äärellä häpeäni kanssa ja käynyt menneitä läpi. Olemme saavuttaneet häpeäni kanssa sovinnon. Olen ystävystynyt sen kanssa, niin ettei se estä minua tekemästä asioita, joita todella haluan. Jotten tyytyisi siihen, keneksi häpeä minut mielellään maalaisi, ellen olisi sen toimintatavoista tietoinen. Jotten enää piiloutuisi itseltäni.

Jos piilottelee sitä, kuka oikeasti on, ei ole oikeasti läsnä, ei itselleen, eikä muille. Jos ei ole läsnä, elää aina joko menneessä tai tulevassa, mutta ei nyt. Mennyttä ei voi enää elää uudelleen, eikä tulevaa etukäteen. Jos ei siis elä nyt, juuri tätä hetkeä, käteen jää lopulta melko vähän. Kaikki mitä olemme, olemme juuri nyt. Muutoin olemme menneitä tai tulevia, eikä kummastakaan käsin voi tulla nähdyksi omana itsenä. Sillä kaikki mitä todella olemme, olemme juuri nyt. Nähdyksi voi tulla vain läsnäolemalla tässä hetkessä.

Mutta nyt olen siis siinä tilanteessa, etten voi enää perääntyä. Enkä halua. Olen valmis, vaikka pelottaa. Mihin sitten olen valmis? Muuttamaan maailmaa. Yksi teko ja ihmissuhde kerrallaan. Tiedän, kuulostaa mahtipontiselta. Mutta kaiken takana on rakkaus. Rakkaus kuuluu kaikille. Hylätyille ja hylkääjille. Hylätyt ja hylkääjät seisovat molemmat oman häpeänsä äärellä. Molemmat yrittävät piilottaa sitä, mutta eri keinoin. Molemmat tarvitsevat rakkautta.

Rakkaus on myötätuntoa. Myötätunto on valtava voima, joka sulattaa häpeän. Ja kun häpeä sulaa, voi olla näkyvä. Epätäydellisenä, keskeneräisenä, herkkänä ja omana itsenään, hyväksyvänä. Tällainen minä olen.

Minua saa katsoa. Minuna, sovinnon tehneenä. Minussa saa väreillä nähdyksi tulemisen pelko, hylätyksi tulemisen pelko, häpeä, rajoittavien uskomusten kuoro. Kaikki se saa olla, mutta se en ole minä. Minä en ole yhtä kuin ajatukseni, tunteeni tai kokemukseni.

Olen ennemmin keskeneräinen, jotta oppini eivät koskaan saavuta päätepistettä. Jotten koskaan sanoisi olevani ihmisenä valmis.