Oma opettajani

Oma opettajani

Hän on minun valoni. Oma, erityinen opettajani. 

Kuva on lentokoneesta, hänen ensimmäiseltä lentomatkaltaan. Hän nukkuu sylissäni, korvillaan vastamelukuulokkeet ja kaulassaan ”surrutin” eli vagushermon stimulointilaite. 

Kuva koskettaa minua kerta toisensa jälkeen. Se kertoo minulle, että hän kokee olonsa tässä uudessa tilanteessa niin turvalliseksi, että voi nukkua levollisena. Hermosto levossa, keho ja mieli rentona. Se kertoo minulle, että teen äitinä oikeita asioita, se kertoo minulle, että voin luottaa siihen, että me pystymme tähän, hän ja minä. 

Koin monta traumaa ennen häntä, mutta myös häntä odottaessani, raskausaikana. Menetimme toisen kaksosista, raskaus paljastui riskiraskaudeksi ja olin varma, että kuolemme synnytykseen molemmat. Olin varma, että en näe vanhempien lapsieni kasvavan, että puolisoni jää yksin. En pystynyt tuskaltani katsomaan isompia lapsiani, mutta minun oli pakotettava itseni toimimaan, olemaan äiti, vaikka olin hauras kuin lasi. Raskauden lopussa menetin läheisiä ihmisiä rajulla tavalla. Hain apua neuvolasta, mutten saanut. Neuvolapsykologille ei saanut aikoja. Mutta me selvisimme. Hän ja minä.

En onneksi tiennyt, mitä edessä olisi. Elämä tarjoili täyslaidallisen. Se armollisuus elämässä on, ettemme voi ennustaa sitä. Monesti sitä jälkeenpäin miettii, mistä löysi sen sitkeyden, toivon ja voiman noissa musertavissa hetkissä. Se mahtavuus meissä ihmisissä on, elpymisen voima, elämänliekki. On mennyt seitsemän vuotta, ja elpymisemme on edelleen läsnä. Koska elämä tapahtuu koko ajan, se ei lepää. 

Ajattelen, että parhaimmat opettajat eivät löydy kirjoista, Tiibetin vuorilta tai luostareista. Ne löytyvät peilistä ja aivan viereltä, läheltä, arjesta. Ja hän on minun väsymätön opettajani. Hänen kauttaan olen kohdannut itseni uudelleen ja uudelleen, ne varjoisimmat mieleni kujat, joissa olen usein polvet ruvella ja rähmällään. Hän on muuttanut ajatusmaailmani kerta toisensa jälkeen avoimemmaksi, hyväksyvämmäksi ja suoremmaksi. Hänen kauttaan olen oppinut puolustamaan paitsi häntä, myös itseäni. Hänen vuokseen olen itkenyt ilosta ja tuskasta.

Tunnistan hänessä niin paljon itseäni lapsena, etten välillä tiedä mihin tarttua, jotta en hukkuisi muistotulvaan. Hän osuu haavoihini, mutta vailla ilkeyden häivääkään. Ihmetellen, rakastaen ja kannustaen, ”anna mennä, rohkeasti vaan!”. Ja koska luotan häneen, minä hyppään kylmään veteen, kerta toisensa jälkeen. Valehtelisin, jos sanoisin sen olevan helppoa. 

Matka on ollut hänelle raskas. Ja silti hän loistaa valoa, iloa ja rakkautta! Ei surkuttele kokemiaan epäoikeudenmukaisuuksia, tai sitä, etteivät kaikki ymmärrä hänen kokemusmaailmaansa. Hänen suoruutensa, aistiherkkyys ja hermoston viriäminen pienestäkin vaaransignaalista (joka usein on muille näkymätön) herättävät ihmisissä paljon tunteita. Enkä nyt puhu niistä helpoista ja mukavista tunteista. Ja hän aistii sen. Ja silti hän ottaa ihmiset vastaan takki auki, silmät ilosta tuikkien ja luottaa ihmisten hyväntahtoisuuteen. Hän innostuu helposti, tutkii väsymättä, janoaa tietoa ja tuntee niin ilot kuin surut joka solullaan. 

Lomamatkalla katselin häntä. Hän juoksi pitkin hiekkarantaa ilosta kiljahdellen, nauraen, nauttien. Ja ymmärsin jotakin valtavan tärkeää. Hän on saanut tuntea. Alusta asti. Hän on ollut hyväksytty jokaisessa tunteessaan, olotilassaan, itsenään. Hänen ei ole tarvinnut kehittää itselleen panssareita, kuoria, suojatunteita. Häntä voi lukea kuin avointa kirjaa, tunnetilat näkyvät kilometrin päähän. Myrskyt ja tyynet, sääkartta on selkeä lukea. Hän on saanut olla rehellinen. Hän on saanut sanoa asiat suoraan, hänet on kuultu, hänet on nähty. Hänen ei ole tarvinnut valehdella tai keksiä kiertoilmaisuja.

Olen kiittänyt, jos hän on kertonut, mikä vaivaa. Kiittänyt siitä, että hän uskalsi ja rohkeni jakaa, oli se sitten jotakin, mitä hän on tehnyt – tai jotakin, mistä hän ei pidä minussa ja tavassani toimia. Enkä todellakaan aina ole toiminut näin. Vanhemmille lapsilleni olen opettanut kaikenlaista toimimatonta, jota nyt käsittelemme yhdessä. Ja nuorimmaisemme ohjaa ja opettaa meitä, ravistelee ja yhdistää meitä. Nuorimmaisemme tehtävä ei ole helppo; hän on täällä nostamassa kaiken pintaan, tuulettamassa tunkkaisia huoneitamme, vaatimassa valoa ja kiillottamassa peilejämme. Ja hän tekee sen pyytämättä kiitosta, väsymättä. 

Koska hän on kasvanut kohdussa, joka kuuluu traumatisoituneelle naiselle, näkyy se hänessä. Hän on virittynyt aistimaan vaarat ja uhkat, aistimaan ympäristön pienimmätkin muutokset; äänet, tuoksut, tunnetilat, valot ja varjot, ne pienetkin poikkeamat. Sillä se on eloonjäämisen ehto. Hän syntyi todella valppaana, muistan sen. Hän oli vauvanakin mieluiten kiinni minussa, kiinni ihossani. Ja se on edelleen hänelle turvasatama. Minä, ihoni, tuoksuni. Hän on minun tutkimusmatkani menneisyyteen ja olevaan. Olen oppinut ymmärtämään omaa hermostoani hänen kauttaan. Olen oppinut ymmärtämään lapsuuteni reaktioita, ja aikuista minua. Ajattelen, että me jollakin tasolla jaamme saman hermoston. Ja kun minä olen levollinen, viestin turvaa, hän voi liittyä tuohon turvaan ja yhteyteen. 

Hän on minun karttani äidin trauman vaikutuksesta lapseen. Hän on karttani hermoston saloihin. Hän on karttani entisten ja nykyisten herkkien lasten luo. Hän on karttani kauniisiin maisemiin, ilon, valon, aitouden ja rehellisyyden luo. Hän kannustaa minua etsimään uusia keinoja, uusia taitoja, uutta ymmärrystä. Hänen ansiostaan olen ystävällisempi itselleni, parempi äiti ja ammattilainen. 

Olen viimeiset vuodet yrittänyt lisätä ihmisten tietoutta lasten stressistä ja sen vaikutuksesta lapsen säätelykykyyn, tunne-elämään, ajatteluun ja toimintaan – lähestyn näitä asioista aivoista ja hermostosta käsin. Ei lapseni valitse kokea uhkaa hipaisuista, yllättävistä äänistä, vastenmielisistä tuoksuista tai siirtymistä – ne vain yksinkertaisesti laukaisevat hänessä vaaran tunteen ja sen myötä stressireaktion. Ja jos lähellä ei ole turvallista ankkuria, josta pitää kiinni, kunnes keho ja mieli rauhoittuu, hän katoaa omaan turvapaikkaansa, jonne muut eivät pääse. Hän taistelee tai pakenee, ja ajoittain lamaantuu. Ja jotenkin paradoksaalisesti aikuiselle, joka ei pysty katsomaan tätä lapseni näkökulmasta, toisi turvaa antaa tälle kaikelle jokin diagnoosi. Jos minulta kysytään, tuo diagnoosi oli ”turvattomuus ja yhteydettömyys”. 

Maailmamme on täynnä erityisiä lapsia. Eivätkö kaikki lapset ole erityisiä? En voi lakata miettimästä asiaa hermostollisesta näkökulmasta käsin. Vauvan aivoissa on enemmän hermoyhteyksiä kuin aikuisella. Nuo hermoyhteydet alkavat kehittymään jo raskauden aikana. Jos odottava äiti kokee koko raskausajan pelkoa, ahdistusta, stressiä ja vireystila vaihtelee äärestä laitaan, miten sikiö kokee sen kaiken? Miten se ei näkyisi hänessä? Tunneaivokuori kehittyy voimakkaasti ensimmäisen elinvuoden aikana. Varhaisen vuorovaikutuksen merkitys on valtava: turvaa vahvistavat katseet, kasvot, kosketus ja äänet – samoin niiden puute. Me tiedämme jo kaikenlaista äidin raskausaikana kokeman stressin vaikutuksesta sikiöön, mutta miten me hoidamme noita vaikutuksia, kun sikiöstä tulee vauva, taapero tai koululainen?

Sen lisäksi elämä tapahtuu meille kaikille. Meistä jokainen traumatisoituu jollain tasolla elämänsä aikana. Mitä aiomme tehdä, jotta ne eivät siirry eteenpäin kehollisesti tai käytösmalleina, hermostollisina viesteinä, tunnetaakkoina? Toistuvat ilmiöt muodostavat aivoihimme malleja, vaikka emme edes tiedostaisi itse oppimistapahtumaa, hyvässä ja pahassa. Meidän tulisi ymmärtää niin paljon enemmän aivoista, hermostosta, stressistä ja traumasta, ei ainoastaan ammattilaisina, vaan myös vanhempina ja ihmisinä. Meidän pitäisi oppia tunnistamaan trauman monet kasvot, itsessämme ja muissa. Ihmisinä, vanhempina, kumppaneina, ammattilaisina. Tällä hetkellä me sammutamme tulipaloja, emme palon alkulähdettä. 

Mutta me selviämme, minä ja hän. Hän tietää jo, mikä helpottaa ylivireyteen, mikä tuo takaisin turvaan ja rauhaan. Hän osaa jo pyytää apua, apukeinoja, hän osaa jo rakentaa yhteyttä itseensä. Hän tietää, että vaikeat ajatukset ja vaikeat tunteet kulkevat käsi kädessä, ruokkien toisiaan. Ja hän on vielä niin kovin pieni. Kesken, vasta lapsi. Silti hän tietää, että ”surrutin” rauhoittaa, silmänliikkeet auttavat nukkumaan, naputtelu karkottaa hirviöt ja säätelee tunteet ja että kantapääkeinu tai venyttely rentouttaa.

Kaikilla lapsilla on oikeus aivoihin ja hermostoon, jotka tukevat hyvinvointia, terveyttä, turvankokemusta, kehitystä ja kasvua. Kaikilla lapsilla on oikeus luottaa siihen, että aikuinen etsii keinot siihen – olipa kyse omasta lapsesta, lainalapsesta tai asiakkaasta. 

Samankaltaiset artikkelit