Perhe peilinä

Tänään suru otti tilansa, asettui taloksi ja vaati kohtaamaan. Itkin sen ulos lenkkipolulla, puin sen sanoiksi saunan lauteilla, mutta vielä se jäi odottamaan sitä kuuluisaa aikaa, jonka pitäisi helpottaa. Surun lisäksi tunsin polttavaa ja kihelmöivää vihaa ja turhautumista, joka sai minut tarttumaan kynään. 

Perhe. Se on jotakin, joka läpi koko elämäsi toimii eräänlaisena peilinäsi. Näet sen kautta itsesi, mutta myös peilinä toimivan henkilön heijastuksia maailmasta ja itsestään. Peilejäsi et lapsena voi tietenkään valita, etkä kuvaa, joka sieltä takaisin heijastuu. Etkä lapsena ymmärrä, että peilikuvasi on monen tekijän ja ihmisen summa. Lapsena se olet vain sinä, sinun oma kuvajaisesi.

Kasvaessa peilikuvan merkitys kuitenkin kasvaa kasvamistaan, se vaikuttaa valintoihisi, kaikkeen sinussa, ja ihmisiin, jotka elämä luoksesi ohjaa. Ja siihen, millainen peili sinusta itsestäsi kasvaa. Sinulle annetaan monia mahdollisuuksia tarkastella koko näkymän kokonaisuutta; peilistä näkyvää kuvaa ja sen peilejä, peilien ja katsojan välisiä suhteita ja halutessasi sinulla on mahdollisuus muuttaa näkemääsi kuvaa.

Perhe on parhaimmillaan peili, joka näyttää kaiken sen potentiaalin ja kauneuden, joka peiliin katsojassa alusta loppuun uinuu. Sillä mitä muuta me tasapainoa ja turvaa kokiessamme olemme, kuin uinuvia mahdollisuuksia ja valontuojia? Parhaimmillaan peili auttaa pitkin matkaa turvallisesti myös näkemään valojen seassa olevia varjoja, itsessä ja muissa, sillä niitäkin meissä kaikissa tietenkin on. Peilin avulla me kasvamme katsomaan itseämme lempeästi ja arvostaen.

Luotamme peilin luomaan kuvaan. Parhaimmillaan peili tekee itsensä katsomisesta turvallista, niin hyvinä kuin vaikeina aikoina. Peilissä näkyvään kuvaan ja kuvan selkeisiin ääriviivoihin ja rajoihin voi todella luottaa. Jos tällaisen peilikuvan omaavalle yrittää tarjota muunlaista kuvaa, hän ei ota sitä vastaan – sillä rakastava peilikuva kehottaa luottamaan itseen, omiin tunteisiin ja intuitioon. Peilinä toimineet ihmiset ovat siis olleet tasapainoisia, itseään ja muita rakastavia, turvallisia ja myötätuntoisia aikuisia ja lapsia.

Mitä jos peili vääristää? Jos se on kuin huvipuistojen peilisalien vääntyneet, epäsuhtaiset ja vääristyneet peilit? Peili, johon katsot, osoittaa vikoja, puutteita tai häpeällisiä ominaisuuksia. Liikaa sitä, liian vähän tuota. On ymmärrettävästi vaikea oppia rakastamaan sellaista kuvaa – mutta luottamaan siihen kuvaan oppii yhtä helposti kuin aiemmin mainittuun turvalliseen peiliin.

Yrität vähitellen muuttaa itseäsi, jotta peilikuvassa näkyisi edes hetkellisesti hyväksyttävä, rakastettava kuva. Mutta vaikka kuinka yrität muuttua, kuva pysyy aina ja ikuisesti vääristyneenä. Kun olet onnistunut muuttamaan edellisen epäkohdan, on vastassa jo uusi. Asetelma itsessään on jo surullinen, sillä lapsi rakastaa aina peilejänsä. Kun hän kasvettuaan tai aikuistuttuaan lopulta on saanut kokemuksia muunlaisista peileistä, saattaa alkaa kivulias prosessi, joka kestää joskus jopa loppuelämän.

On vaikea poisoppia vääristyneistä kuvista, etenkin, jos kuvat ovat oman lapsuudenperheen heijastamia. Kun tapaa ulkopuolisen ihmisen, joka yrittää näyttää uudenlaisen peilin, uudenlaisen kuvan, sisällä velloo valtava ristiriitojen aallokko. Sitä samalla toivoo sekä pelkää, ettei kuva olisikaan muuttunut – sillä se tarkoittaisi, että edessä olisi vaikeita valintoja, ja valtavasti kipua.

On vaikea opetella luottamaan uudenlaiseen kuvaan itsestään. Poisoppiminen on niin moniverroin hitaampaa ja vaikeampaa, kuin mitä vääristyneen kuvan omaksuminen on koskaan ollut. Poisoppiminen voi viedä vuosikymmeniä, joskus todella koko loppuelämän. Ja siihen harvoin saa riittävää tukea muualta kuin terapiasta. Peileiltä on turha odottaa tukea tai ymmärrystä tälle prosessille, sillä se tarkoittaisi omien kipujen ja häpeän kohtaamista.

Minä suren jokaista pientä lasta, nuorta ja aikuista, joka näkee perheensä peileissä jotakin muuta kuin arvostetun ja viisaan opettajan. Jotakin muuta kuin loputtomia mahdollisuuksia, kunnioituksen kohteen, ilon lähteen, valon ja ihmeen. Jos peili kertoo, että pitäisi olla enemmän sitä tai vähemmän tuota ollakseen rakastettu, peili on rikki. Joskus perheessä on yksi rikkinäinen peili, joskus se on kokonainen eksyttävä, ahdistava peilisali.

Minä suren jokaista peilisaliin joutunutta lasta, nuorta ja aikuista. Sieltä ei ole helppo löytää ulos. Joskus siellä harhailee ikuisuudesta toiseen. Mutta kun kerran pääsee ulos, takaisin ei enää halua – vaikka peilit kuinka kuiskailisivat syyllistäviä kutsujansa ja yrittäisivät kertoa muille, miten sairas tai viallinen lähtijä on. Sillä rikkinäiset peilit kertovat myös vääristyneitä tarinoita. ”Kerro, kerro kuvastin, ken on meistä syyttömin.” Peilit ovat jääneet autioiksi ja tarvitaan joku, joka veisi huomion pois yksinäisistä, rikkinäisistä ja niin kovin tyhjistä peileistä. 

Perhe. Miten siihen sanaan kiteytyy niin paljon odotuksia, tunteita, tarpeita, paljastumisia. Lapset, ikään katsomatta, näyttävät peilistä vanhemmille tai perheenjäsenille, että tämän asian tai tunteen edessä sinä vajoat, kerta toisensa jälkeen. Vajoat maahan polvet verillä! Ja se on kuitenkin se hetki, jossa piilee kaunis mahdollisuus. Mahdollisuus kasvaa ja oppia, yhdessä. Mutta usein vajoamiseen liittyy niin vahva kipu, että on helpompi yrittää muuttaa lasta, myös aikuista lasta, kuin kasvaa. Näyttää peilikuvaa, jossa lapsen keho on peilin vaikeista tunteista vääristynyt. Se käy niin nopeasti, ettei sitä ehdi välttämättä edes huomata. Peili kertoo kivuissaan, että hänestä tuntuu tälle lapsen vuoksi. Että peilin tuntema kipu on lapsen syytä. Ja kun lapsesta kasvaa aikuinen, voi olla, että lopulta lapsi näkeekin peiliensä läpi – eikä enää usko peilin tarjoamaan kuvaan tahi tarinaa yksipuolisesta muuttumisen tarpeesta.

Perhe, jonka peilit vääristävät, eivät ole helppoja taloja kasvaa. Kehoa on usein vaikea hyväksyä. Mieli ei tiedä mitä uskoa, sillä kuva on niin ristiriitainen. Jossakin kytee epäilys, että kaikki ei ehkä ole kuvassa oikein, mutta on vaikea saada kiinni miksi. Peilikuva vakuuttaa, että syy on katsojassa itsessään ja lopulta kaikki kääntyy surullisena, yksinäisenä vihana omaan peilikuvaan. Sitä todella oppii luottamaan, että on vääränlainen. Että omat tunteet ja tarpeet ovat vääriä tai toisarvoisia.

Ainut mahdollisuus on lähteä peilisalista. Sillä peilit, jotka vääristävät, eivät koskaan oikene, eivät muutu, eivätkä muuta kuvaansa. Rikkinäinen peili ei koskaan muutu.

Ulospääsy ei ole ikinä nopea tai helppo, se vaatii rohkeutta, sitkeyttä, rakkautta ja luottamusta itseään kohtaan – ja lopulta oman vanhan peilikuvan rikkomisen lopullisesti. Se tietää haavoja ja kipua, itselle ja muille. Mutta lohdullista on se, että sirpaleet tuovat myös onnea.

Peilisalit ovat surullisia paikkoja, vaikka niissä saattaakin raikaa nauru. Vääristyneitä kuvia tauotta katsoessa ne saavat katsojan epäilemään itseään, järkeään ja todellisuutta. Peilisalista lähtenyttä on helppo pitää ilonpilaajana, jolla on liian herkkä nahka, joka on liian sitä tai liian vähän tuota, että hän on hylkääjä tai syyllinen peilisalin peilien kurjuuteen.

Jos peili on rikki, ei sinne katsova voi sitä korjata. Jos peili haluaa vääristää, ei sinne katsovan tarvitse muuttaa muotoaan kelvatakseen peilille. Ja kuitenkin lähteminen tarkoittaa myös surua. Jokainen, joka on lähtenyt lapsuudenperheestään, tietää, että se oli viimeinen käytettävissä olevista vaihtoehdoista. Kaikki muu oli jo kokeiltu; itsen muuttaminen, puhuminen, puhumattomuus, terapia, sietäminen, viestit, kirjeet, itkut. Lähteminen on aina viimeinen vaihtoehto, sillä jokainen peiliin katsova lapsi, myös aikuinen lapsi, jaksaa toivoa viimeiseen asti, että joskus peilistä katsoisi hyväksyntä. Ja lähtemiseen päättyy yksi osa itseä, aikakautta, juhlapyhiä ja traditioita. Mutta rikkinäinen peili ei muutu. Jos haluaa löytää itsensä, on lähdettävä.

Jos peili on rikki, kannattaa lähteä. Kannattaa etsiä uusi, ehjä peili. Sellainen, josta näkee ääriviivansa, rajansa, mahdollisuutensa, hyvät puolensa, sisäisen kauneutensa, tuomansa ilon, valon ja toivon. Etsiä sellainen peili, joka pyytää anteeksi, jos kuva alkaa vääristyä. Etsiä peili, joka ensin miettii omaa osuuttaan heijastuksiin, näyttää oman haavoittuvuutensa. Peili, joka haluaa näyttää varjot lempeästi, valon kirkkaana. Etsiä peili, joka ei vääristele sinua, tarinoita tai totuutta. Etsiä peilejä, jotka tekevät itsestäkin turvallisen ja luokseenkutsuvan peilin. Peilin, johon on ilo katsoa. Niin turvalliset peilit tekevät; kasvavat ja kutsuvat muutkin kasvuun ❤️