Pienen arkisen hetken suuri voima

Vietyäni nuorimmaiseni aamulla hoitoon istuin takaisin autoon lähteäkseni töihin. Katseeni kiinnittyi kuitenkin kadulle pysähtyneeseen parivaljakkoon. Pieni poika oli ulkoiluttamassa pientä koiraa, molemmat hyvin keskenkasvuisia. Heillä oli menossa tiukka sananvaihto.

Tai no, poika nosteli epätoivoisena käsiään ylös alas ja hänen suustaan näytti tulvivan puhetta. Pieni koira sen sijaan istui paikallaan ja katsoi poikaa. Ei tehnyt elettäkään liikahtaakseen. Lopulta poikakin pysähtyi ja he vain katselivat toisiaan. Poika yritti vielä viittoa kädellään suuntaan, johon ilmeisesti toivoi koiran kanssaan lähtevän.

Koira nousikin, mutta vain kääntääkseen pojalle selän. Poika harmistui silminnähden, käänsi itsekin koiralle selän ja laittoi kädet puuskaan ja pureskeli takinkaulusta. Siinä he olivat, poika käsinkosketeltavan pettymyksen ja surun vallassa. En malttanut lähteä liikkeelle, sillä halusin nähdä, mitä tapahtuu näiden kahden ystävyksen välillä.

Poika näytti selvästi miettivän mitä tehdä. Hetken kuluttua hän kääntyi, näytti vielä maanittelevan koiraa, mutta koira ei tehnyt elettäkään tullakseen puolitiehen vastaan asian sopimisessa. Pojan hartiat laskivat, hän levitteli käsiään surullisena. Lopulta poika meni kyykkyyn ja silitti koiraa. Koira heilutti häntää ja painautui poikaa vasten. Yhteys syntyi.  Poika silitteli hetken koiraa, ja sitten he jatkoivat matkaa. Molemmat tyytyväisinä ja luottavaisina.

En voinut olla ihailematta tuon pienen pojan taitoa ratkaista tilanne. Hän olisi voinut vain nyhtää ystävänsä hihnasta haluamaansa suuntaan, sillä valitettavasti ”valta-asetelma” on usein helppo osoittaa näin. Sen sijaan hän sieti harmistuksensa ja turhautuneisuutensa ja jossain pienen mielensä sopukoissa osasi luoda uudelleen yhteyden heidän välilleen.

Tuo kyykistyminen pikkuruisen ystävän tasolle, hellyyden osoittaminen ja tilanteen laukeaminen oli taianomainen hetki katsella. Ja niin arkinen, kestoltaan pieni, mutta merkitykseltään valtava – kuten useimmat arkiset hetket välillämme. Sillä näistä hetkistä rakentuu luottamus ja yhteys.

Arkisia hetkiä aliarvostetaan. Niissä hetkissä voimme osoittaa voimamme ja valtamme, nostaen tai lytäten. Voimme osoittaa, että olemme liian kiireisiä pienille, omasta mielestämme mitättömille asioille tai että meillä on halu ihmetellä, kuunnella ja olla yhteydessä toistemme kanssa – tehdä ihmiset ympärillämme näkyväksi.

Arki on mitä suurimmissa määrin tunteiden sietämistä, vastaan tulemista ja tilanteiden ratkomista. Se voi olla toisinaan uuvuttavaa ja haluamme käyttää valtaa päästäksemme tilanteista nopeasti pois. Tai haluamme katsoa ohi, jotta toinen ymmärtäisi jättää rauhaan. Tämä kaikki on inhimillistä.

Inhimillistä on myös se, että tapamme toimia näissä arkisissa tilanteissa näkyy myös lapsissamme, heidän tavoissaan toimia. Tuo pieni poika on selkeästi tullut kohdatuksi omien vaikeiden tunteiden kanssa, hän on saanut olla eri mieltä ja silti hyväksytty. Aikuinen on tullut puolitiehen vastaan, luonut yhteyden, niinpä hänkin on oppinut sen. Emme voi vaatia lapsiltamme enempää, kuin mitä opetamme.

Kun seuraavan kerran olet lapsesi kanssa tilanteessa, jossa yhteytenne katkeaa, olette pettyneitä ja turhautuneita, ehkä kiukkuisia ja hitusen surullisiakin, ota hetki ja hengitä. Kyykisty viereen ja silitä, luo uudelleen katkennut yhteys.