Uusi risteys, vanha laulu
Mahtavaa, uusi risteys, uusi tie edessä! Yes, aivan loistavaa! Haluan tätä niin kovin, mahtava mahdollisuus. Yritän vakuutella itselleni olevani rohkea ja luottavainen. Haluan tätä uutta tietä niin valtavasti, että rupean huomaamattani suojelemaan itseäni epäilyksin ja ristiriidoin – etten vaan pettyisi, etten yrittäisikään, jotten epäonnistuisi. Haluan, mutta mieleni tekee tehtävänsä ja kääntää asiat niin, etten ehkä sittenkään osaa ja kuitenkaan halua. Uusi risteys, vanha laulu.
Mitä ihmettä minä edelleen pelkään? Eikö mikään määrä ”todisteita” riitä itselleni, että olen muuttunut ja kasvanut, mennyt eteenpäin? Pelkoni alla väreilee häpeä, tunnen sen läsnäolon. Mitä minä vielä häpeän? Paljonkin. Tietämättömyyttä, osaamattomuutta. Sitä, että puhunkin ihan vääriä ja typeriä asioita. Sitä, että jään näistä virheistäni kiinni. Väärien asioiden puhumisesta. Etten tiedäkään mitään. Että joku näkisikin lävitseni miten tyhjä ja epävarma olenkaan. Ja häpeäherkkä. Että siellä joku pyörittelisi silmiään; miten joutavia minä puhunkaan. Lopulta vain häpäisen itseni ja muut.
Häpeään se kaikki aina kulminoituu. Se saa kiinni, sitoo, estää kukoistamasta ja kasvamasta. Sen ydin on jossain siinä rakkauden ja rohkeuden vieressä, sinne se heittää varjonsa. Se ikään kuin yrittää alati estää auringon säteitä valaisemasta ja lämmittämästä. Ajattelen, että toisella olkapäälläni istuu häpeä, toisella olkapäällä taas kriitikko. Mieleni on niiden edessä kovin herkkä ja levoton. Häpeä jättää säröjä mieleni pintaan. Jotkut säröt ovat hyvin syviä, suorastaan rotkoja. Kriitikko taas tekee mielen pinnasta hyvin petollisen. Ikään kuin ehjän, mutta alla vaanivat kuilut. Kriitikko vaatii aina vain enemmän, mikään ei riitä sille.
Niiden välissä rintakehässäni sijaitsee rakkaus. Sen ääni on niin hiljainen, että se jää usein häpeän ja kriitikon mekkalalta kuulumattomiin. Häpeä ja kriitikko mekastavat ja mieleen kantautuu aina jommankumman vanhat uskomukset. Rintakehään jäävä tila on näkymätön, mutta se on se tila, jossa Itse sijaitsee. Minä Itse. Se tila on läsnäoloa, joka ei nojaa menneeseen eikä kurkota tulevaan. Se on siinä, omilla jaloillaan hiljaa. Se kuulee häpeää ja kriitikkoa, muttei kuuntele tai usko niitä. Antaa niiden mellastaa mutta hengittelee itse rauhallisena, tietoisena voimastaan. Se tila on vaikea löytää, se hukkuu vanhojen uskomustulvien alle. Mutta siellä se rakkaus kuitenkin on.
Minä pelkään häpeää, pelkään sen tuntemista. Pelkään, että ”menetän kasvoni”. Että joku osoittaisi minun olevan arvoton, mitätön. En edes tiedä, kuka tuo joku tänä päivänä enää olisi, ellen minä itse. Turvaudun usein kriitikkoon, häntä en pelkää. Hän on tuttu ja turvallinen. Hän ehkä vaatii tekemään enemmän, suurempaa ja parempaa, mutta ainakin tunnen tämän laulun, osaan sanat ulkoa. Häpeä ja kriitikko aloittavat hiljaisin äänin, ensin en yleensä edes kuule heitä. Ne houkuttelevat hiljaa omalle polulle kuiskutellen. Vuoronperään värittävät ajatuksiani, tunteitani ja toimintaani. He saavat mitä haluavat, alan epäillä omia kykyjäni. Rupean puskemaan. Väsyn, tuskastun ja olen itselleni vihainen. Miksi en tätäkään saa maaliin? Se on minulle merkki eksymisestä, itseni syyttäminen laiskaksi ja kykenemättömäksi.
Ymmärrän, että olen silloin ajautunut Itseni keskiöstä ja rakkaudesta häpeän tai kriitikon puolelle. Ja aloitan palaamaan itseeni, omaan tilaani. Suljen silmät, hengitän, rauhoitan herkän mieleni. Rauhoittelen, annan sen tyyntyä. Kuulen, mitä kaikkea olenkaan itselleni taas kertonut totena. Alan heräillä taas todellisuuteen. Kiitän, että olen ollut sitkeä, rohkea, ahkerakin. Muistutan häpeääni, että näen sen. Näen ja kuulen. Silitän hellästi sen pientä päätä. Kriitikolle keitän kahvit ja kerron, että vähemmällä syyttelyllä saavuttaa enemmän. Ja otan senkin syliin. Voi miten pieniä ja epävarmoja nuo kaksi lopulta ovatkaan. Pelokkaita ja surullisia. Pettyneitä ja rakkautta vailla.
Hetken aikaa vain hellin niitä, mielikuvia häpeästä ja kriitikosta minussa, pieninä ja surullisina. Annan itselleni myötätuntoa. Viritän mielikuvan itselleni minusta pienenä. Olen noin viisivuotias lettipää. Istun mummolan rappusilla, minulla on kissa sylissä. Se on maailman turvallisin paikka. Mummolan lämpimät kivirappuset, joilla tuntui paistavan aina aurinko. Silitän kissaa, nuuhkin sen pehmeää turkkia, kuuntelen sen kehräystä. Tunnen surun vatsassani ja kurkussani. Olo on tukahdutettu. Minä kerron tuolle pienelle minulle, että näen hänet, tunnen hänen surunsa, hänen taakkansa. Kerron, että kaikesta huolimatta, ja juuri siksi, elämästä tulee lopulta hyvää. Että hän saa ja löytää rakkautta, jossa saa olla turvassa. Lupaan pitää hänestä huolta, nyt ja aina. En päästä häntä putoamaan.
Istun vieressä, silitän, hymyilen, otan syliin. Valan tuohon pieneen mielikuvan lapseen toivoa ja rakkautta. Kunnes katsomme toisiamme silmiin ja hymyilemme. Olemme taas yhteydessä. Tuo pieni pelokas ja surullinen minä ja aikuinen minä. Minä saan pelätä, minä olen itselleni turva. Minä saan hävetä, saan kritisoida itseäni, olen itselleni myötätunto. Nuo vanhat uskomusten äänet eivät koskaan minusta täysin häviä, eikä niiden tarvitsekaan. Olen oppinut elämään niiden kanssa. Ne myös kertovat, milloin alan eksyä siitä ihmisestä, mitä aidosti olen. Kun häpeän ja kriittisyyden uskomukset itsestäni ottavat ajatuksissani vallan, rupean myös tuomitsemaan ja arvostelemaan muita. Sisäinen ääneni alkaa olemaan ikävänpuoleinen matkakumppani, sen soittimessa soi katkeruuden iskelmät ja arvostelun potpurit. Pienen myötätuntoisen hetken itseni äärellä vietettyäni saan taas kuuluviin omat lempikappaleeni; Oodi ilolle ja Älkää unohtako toisianne.
Näin haluan päättää tämän vuoden ja aloittaa uuden. Itsenäni tässä hetkessä, nojaamatta menneeseen tai kurkottelematta tulevaan.
Lempeää joulua ja rohkeaa uutta vuotta 2021,
Essi